Herätysliike

Herätysliike tarkoittaa kristillistä liikettä, joka on syntynyt herätyksen seurauksena. Herätysliikkeitä esiintyy ensisijaisesti protestanttisissa kirkoissa ja niiden tarkoituksena on elvyttää jäsentensä hengellistä tilaa sekä levittää aktiivisesti hengellistä sanomaa. Nykymuotoiset herätysliikkeet ovat kehittyneet 1500–1700-lukujen aikana anabaptismin, puritanismin, saksalaisen pietismin sekä metodismin pohjalta. Nämä liikkeet ovat korostaneet henkilökohtaista uskoa, kaikkien uskovien pappeutta ja pyhää elämää vastalauseena vakiintuneille kirkkojärjestelmille, jotka vaikuttivat liian sakramentaalisilta, pappismaisilta ja maallisilta. Keskeisintä herätysliikkeille on kuitenkin henkilökohtaisen kääntymyksen korostaminen.

Körtti-isäntiä Kahran pihalla Laihialla 1929.

Herätysliike pyrkii usein aktiivisesti sanomansa levittämiseen, ja siihen saattaa liittyä varsinkin alkuvaiheessa karismaattisia kokemuksia. Suomessa useimmat merkittävät herätysliikkeet toimivat evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.^lähde?

Herätysliikkeisiin voidaan laajassa merkityksessä laskea kuuluvaksi mitä tahansa uskonnollista uudistusliikettä. Suomessa herätysliikkeisiin lasketaan useimmat kristinuskon virtaukset ja vapaat suunnat. Suppeassa käsityksessä herätysliikkeellä tarkoitetaan luterilaisen kirkon sisällä toimivia uudistusliikkeitä.

Käsite ja tunnuspiirteet

Uskonnollisella herätyksellä tarkoitetaan murrostilaa, jossa henkilökohtainen suhde Jumalaan tulee tärkeimmäksi asiaksi. Herätyksen kokemus voi olla kollektiivinen, jolloin muodostuu herätyksen kokeneiden yhteisö. Tällaisen herätysten puhkeamiselle luovat usein maaperää yhteiskunnalliset murrokset ja kirkkoinstituution kykenemättömyys vastata uudenlaisiin haasteisiin. Kun herätykselle hahmottuu johtaja tai johtajisto ja säännöllinen kokoontumisrutiini, herätyksestä alkaa muodostua herätysliike.

Tunnuspiirteet luterilaisuudessa

Luterilaisille herätysliikkeille tunnusomaisia piirteitä ovat seuraavat:

• Herätysliike on kirkollinen uudistusliike;
• Herätysliikkeellä on kirkkohistoriallisesti yhtymäkohtia pietismiin tai evankelioivaan herätyskristillisyyteen (evankelikalismi);
• Herätysliike on tavalla tai toisella organisoitunut kansanliike.

Historia

Herätysliikkeiden perinteeseen vaikuttaneista ryhmistä englantilaiset puritaanit protestoivat Englanin kirkon sakramentaalisuutta ja ritualismia vastaan. Monet heistä muuttivat Amerikaan, jossa he jatkoivat toimintaansa henkilökohtaisen uskonnon ja hartaan elämän puolesta. Puritaanien toiminta hiipui 1600-luvun loppua kohden, mutta ensimmäinen suuri herätys vuosina 1720–1750 elvytti uskonnollisuuden Pohjois-Amerikan siirtokunnissa. Suuren herätyksen johtajia olivat muun muassa Jonathan Edwards ja George Whitefield ja se oli osa laajempaa herätysliikehdintää, joka vaikutti myös Euroopassa. Saksassa ja Skandinaviassa vaikutti 1600-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin saakka pietismiksi kutsuttu liike. Englannissa John Wesleyn ja muiden johtama herätys johti metodistiseen liikeeeseen.

1700-luvun loppupuolella Yhdysvalloissa alkoin toinen suuri herätys, joka vaikutti vuosina 1795–1835. Tämän herätyksen aikana pidettiin kokouksia kaupungeissa eri puolilla maata ja leirikokouksina tunnetut kokoukset saivat alkunsa. Toisen suuren herätyksen aikana kirkon jäsenmäärät kasvoivat ja evankelioinnista tuli papiston ensisijainen tehtävä. Toinen suuri herätys edisti useita moraalisia ja hyväntekeväisyyteen liittyviä uudistuksia, kuten raittiusoppia, naisten vapautumista ja ulkomaiden lähetystyötä.

Vuoden 1835 jälkeen hertäysliikkeet kiersivät Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kaupunkeja, joissa ne järjestivät vuotuisia herätyskokouksia paikallisten pastoreiden kutsusta, jotka halusivat elvyttää seurakuntiensa toimintaa. Vuosina 1857–1858 rukouskokousten herätys levisi Yhdysvalloissa ja se vaikutti epäsuorasti myös herätysten syntymiseen Pohjois-Irlannissa ja Englannissa vuosina 1859–1861. Amerikkalaisen maallikkoevankelista Dwight L. Moodyn saarnamatkat Isossa-Britanniassa vuosina 1873–1875 merkitsivät uuden angloamerikkalisen herätysliikkeen alkua. Moodyn herätyskokoukset toimivat mallina 1900-luvun alun herätysliikkeiden, kuten Reuben A. Torreyn ja Billy Sundayn massaevakeliointikampanjoille. Moodyn ja hänen seuraajiensa vuosina 1875–1915 harjoittama herätysliike oli pyrkimys helpottaa kaupunkien teollistumisen ahdinkoa.

1900-luvun alkupuolella amerikkalainen protestanttisuus jossain määrin menetti kiinnostuksensa herätysliikkeisiin. Kuitenkin telttaherätyksest ja vuosittaiset herätyskokoukset etelän ja keskilännen kirkoissa olivat edelleen tärkeä osa protestanttien kirkollista elämää. Toisen maailmansodan jälkeen kiinnostus massaevankeliointiin heräsi uudelleen, mikä näkyi erityisesti amerikkalaisen Billy Grahamin sekä erilaisten alueellisten herätysliikkeiden yleisötapahtumille, "ristiretkille", annetussa laajassa tuessa. Grahamin tapahtumat, joita järjestettiin usein suurissa metropoleissa, olivat yksi tunnetuimmista tällaisista herätyksistä.

Herätysliikkeet Suomessa

Evankelis-luterilaiset herätysliikkeet

Suomessa herätysliikkeillä tarkoitetaan tavallisesti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa syntyneitä neljää suurta liikettä, joiden taustalla on 1600-luvulla Saksassa alkanut pietismi. Nämä vanhat herätysliikkeet ovat rukoilevaisuus, herännäisyys (eli körttiläisyys), evankelisuus ja lestadiolaisuus, joista monet ovat jakautuneet kahteen tai useampaan suuntaan. Pienempi aikakauden herätysliike oli seppä Högmanin tyttären Margareta Högmanin ystäväliike. Viidenneksi herätysliikkeeksi, tai viidesläisyydeksi, kutsutaan 1900-luvulla syntynyttä evankelioivaa herätyskristillisyyttä eli uuspietismiä. Viidesläisyys on alun perinkin organisaatioltaan epäyhtenäinen. 1800-luvun herätysliikkeet ovat levinneet perinteisiltä kannatusalueiltaan eri puolille Suomea. Nykyään lähes kaikissa Suomen luterilaisissa seurakunnissa vaikuttaa rinnakkain useita herätysliikkeitä. Vaikka herätysliikkeillä on nykyään perinneyhdistyksen piirteitä, ne tavoittavat jatkuvasti uusia ihmisiä, myös pääkaupunkiseudulla.

Yhteiskristilliset ja vapaat kristilliset herätysliikkeet

Myös vapaita suuntia kuten baptismia, helluntailaisuutta, metodismia ja vapaakirkollisuutta voidaan pitää Suomessakin merkittävinä herätysliikkeinä, vaikka nimeä herätysliike ei tavallisesti näistä käytetäkään. Karismaattisuus on vaikuttanut Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1900-luvun loppupuolelta lähtien sekä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä että sen ulkopuolella.

Separatismi

Viime aikoina on uutena ilmiönä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa esiintynyt separatismia eli kirkon sisällä syntyneiden herätysliikkeiden irtautumista kirkosta. Vuonna 2008 Nokia Mission Markku Koivisto ajautui välirikkoon piispan kanssa ja pidätettiin pappisvirasta, minkä jälkeen hän perusti oman tunnustuskunnan Nokia Missio Church, joka nyttemmin toimii ilman Koivistoa nimellä Uuden toivon seurakunnat. Vuonna 2013 perustettu Lähetyshiippakunta on vihkinyt pappeja ja toimittanut sakramentteja ilman kirkon johdon mandaattia, perustamatta kuitenkaan muodollisesti uutta kirkkoa, mikä tekee liikkeen asemasta epäselvän. Vuonna 2016 esikoislestadiolaisten johtajat, niin sanotut Lapin vanhimmat, ovat kehottaneet liikkeen saarnaajia ottamaan sakramentit liikkeen omiin käsiin, mikä on aiheuttanut liikkeen jakautumisen kirkkomielisiin ja separatisteihin. Nokia Missiota lukuun ottamatta näiden irtiottojen taustalla ei ole ollut niinkään uudistusaalto vaan kapina kirkon liberalisoitumista vastaan muun muassa naispappeus- ja homoavioliittokysymyksissä.

Katso myös

• Suuret herätykset
• Jonathan Edwards
• Billy Graham
• Dwight L. Moody
• Charles Spurgeon
• Billy Sunday
• Toronton siunaus

Kirjallisuutta

• Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo. (2. painos) Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-27265-5

Aiheesta muualla

• Kirkon nelivuotiskertomuksen herätysliikkeitä koskeva osuus (archive, alkuperäinen poistettu)