Ristiretket Suomeen
Ristiretket Suomeen olivat 1100- ja 1200-luvulla tehtyjä sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli käännyttää Suomen luonnonuskoinen väestö katoliseen uskoon ja kirkon alaisuuteen. Suomeen kohdistuneille ristiretkille lähdettiin ainakin Tanskasta ja Ruotsin eri alueilta, sekä mahdollisesti myös Norjasta.[1][2] Myös saksalaiset ovat saattaneet tehdä väkivaltaista käännytystyötä Suomessa.[3]
Ristiretket Suomeen
muokkaaSuomeen tehdyt ristiretket olivat osa Pohjoisia ristiretkiä. Vuonna 1168 Paavi Aleksanteri III lähetti joukon kirjeitä Rügenin saarella sijainneen Arkonan pakanalinnoituksen valloituksen jälkeen, mitkä tarjosivat skandinavian kristityille mahdollisuuden taistella pakanoita vastaan myös Virossa ja Suomessa samoin valtuuksin kuin Lähi-itään tehdyillä retkillä.[4] Itämeren alueen ristiretket olivat myös yhteispohjoismaisia yrityksiä.[4] Tanskalaiset tekivät Suomeen ristiretket ainakin vuosina 1191 ja 1202[2] ja mahdollisesti myös vuoden 1187 tienoilla.[5] Ruotsalaiset puolestaan tekivät Varsinais-Suomeen mahdollisesti niin sanotun ensimmäisen ristiretken joskus 1150-luvulla, toisen ristiretken vuosina 1249–1250 hämäläisiä vastaan ja kolmannen ristiretken vuonna 1293 karjalaisia vastaan. Norjan kuninkaalle Paavi Gregorius IX antoi puolestaan kirjeessään 6. heinäkuuta 1241 luvan vaihtaa Pyhään maahan tehtävä ristiretki "maasi naapuruudessa asuvia pakanoita vastaan".[1] Jouko Vahtola on puolestaan pitänyt mahdollisena saksalaisten Hämeeseen tekemää ristiretkeä joskus 1200-luvulla perustuen Neitsyt Marian kirkoiksi vihittyjen kirkkojen nimiin sekä alueen kirkkoherrojen ja voutien saksalaisuuteen.[3]
Tanskalaiset ja ruotsalaiset ovat mahdollisesti noudattaneet tekemissään ristiretkissä työnjakoa. Ruotsalaisten sotaretket suuntautuivat pääasiassa Pohjanlahden rannikkoalueille ja Varsinais-Suomeen, kun taas tanskalaisten retket kohdistuivat Suomenlahden alueelle ja enemmän itään. Tätä näkemystä tukevat Tanskalaisessa itineraariossa, eli purjehdusoppaassa, 1200-luvulta mainitut tanskalaiset paikannimet Suomenlahden rannikolla, sekä ristiretkiaikaiset linnoitukset Sipoossa ja Porvoossa, joiden luota on löydetty sellaisten kasvien jäänteitä, joita tunnetaan ainoastaan Tanskasta. Saksalaiset toimivat puolestaan pääasiassa Liivinmaalla, eli nykyisen Latvian ja Viron alueella.[4]
Ajan lähdeaineisto on kaikkiaan niin vajavaista, ettei sotaretkistä ole tarkkaa tietoa. Ylipäänsä kaikista retkistä kertovat tiedot keskiaikaisessa kertovassa lähdeaineistossa ovat selvästi tapahtumia myöhäisempiä. Kirjallisille kertomuksille on yhteistä, että ne pyrkivät oikeuttamaan myöhemmin valtaan nousseen suvun asemaa kuvaamalla menneiden aikojen suurtekoja.[6] Kirkollisessa mielessä sotaretkissä oli kyse kristinuskon juurruttamisesta ja kirkon organisaation pystyttämisestä, jolloin voidaan puhua lähetysmatkoista Suomeen.[6]
Tanskalaisten ristiretket Suomeen
muokkaaVarhaiset säilyneet tanskalaiset lähteet mainitsevat useista Suomeen tehdyistä retkistä. Monissa tapauksissa maininnat eivät kuitenkaan kohdistu mihinkään yhteen tiettyyn retkeen vaan kyse on todennäköisesti useampina vuosina tehdyistä retkistä. Esimerkiksi vuonna 1187 ristiretkeilijä Esbern Snare oli joulupidoilla pitämässään puheessaan Jerusalemin vapauttamisesta viitannut myös tanskalaisten suomalaisista saamaan suureen voittoon.[4][2]
Tanskalaiset tekivät kuitenkin ristiretken Suomeen ainakin vuonna 1191 kuningas Knuut VI:n johdolla. Tanskalaisissa annaaleissa mainitaan, että retken seurauksena Suomi "tuli valloitettua kovalla kädellä". Vuonna 1202 tehtiin myös ristiretki Suomeen Lundin arkkipiispa Andreas Sunesenin johdolla. Paavi Innocentius III nimitti Sunesenin kaksi vuotta retken jälkeen vuonna 1204 paavilliseksi lähettilääksi ja kaikkien Itämeren alueen ristiretkien järjestelijäksi.[4][2][7]
Ruotsalaisten tekemät ristiretket
muokkaaRuotsalaiset tekivät Suomeen keskiajalla sotaretkiä, joita myöhempi historiankirjoitus on pääasiassa 1800-luvulta alkaen romantisoivasti ja osin harhaanjohtavasti kutsunut ristiretkiksi. Niin sanottu ensimmäinen ristiretki tehtiin Lounais-Suomeen ehkä 1150-luvulla, sikäli kuin kyseessä ei ole kuvitteellinen tapahtuma. Toinen ristiretki käynnistyi mahdollisesti vuonna 1238 tai 1249 ja se suuntautui retkestä kertovan Eerikinkronikan mukaan hämäläisiä vastaan. Kolmas ristiretki ja mahdollisesti ainoa todellinen ruotsalaisten tekemä ristiretki tehtiin karjalaisia vastaan vuonna 1293.[2] Ristiretkien vanavedessä ruotsalaiset kolonisoivat Suomen rannikkoalueita, mikä johti suomenruotsalaisten syntyyn.
Ensimmäinen ristiretki
muokkaa- Pääartikkeli: Ensimmäinen ristiretki Suomeen
Ensimmäinen ristiretki Suomeen on 1200-luvun lopulla sepitetyssä Pyhän Eerikin legendassa kuvattu puolihistoriallinen tai kuvitteellinen tapahtuma, joka on sijoitettu 1150-luvulle. Legendan mukaan Ruotsin kuningas Eerik Pyhä ja englantilaissyntyinen piispa Henrik matkasivat Ruotsista Lounais-Suomeen sotajoukon kanssa. Kun kuningas palasi takaisin Ruotsiin, jäi piispa järjestelemään Suomen kirkollisia oloja. Ja lopulta Lalli surmasi hänet. Eerikistä on asiakirjamerkintöjä, mutta Henrikistä on vain niukasti tietoa.
Toinen ristiretki
muokkaa- Pääartikkeli: Toinen ristiretki Suomeen
Niin sanottu toinen ristiretki Suomeen tehtiin Eerikinkronikan mukaan mahdollisesti vuosina 1249–1250. Sen johtajaksi on ehdotettu ruotsalaista mahtimiestä Birger-jaarlia. Ristiretken seurauksena Länsi-Suomi liitettiin lopullisesti Ruotsin valtakuntaan. Lyypekin kaupungin kronikka toteaa retkestä: "Birger pakotti Suomen Ruotsin kruunulle".
Kolmas ristiretki
muokkaa- Pääartikkeli: Kolmas ristiretki Suomeen
Kolmas ristiretki Suomeen vuonna 1293 suuntautui Viipuriin ja Karjalaan. Sitä ennen karjalaiset ja hämäläiset olivat hyökkäilleet jatkuvasti toistensa alueille. Nyt hämäläiset saivat tukea Ruotsin kuninkaalta ja karjalaiset Novgorodin ruhtinaalta. Ristiretken yhteydessä ruotsalaiset (rusit) valtasivat karjalaisilta 14 kihlakuntaa mahdollisesti marski Torkkeli Knuutinpojan johdolla ja perustivat tuhotun karjalaisten linnoituksen paikalle Viipurin linnan.[8][9] Tämä on retkistä ainoa, jolle on saatu paavin lupa. Niin sanottu ristiretkibulla on annettu vuonna 1351 eli retken jälkeen.[6]
Ristiretkien jälkeen
muokkaa- Katso myös: Ruotsalaisten tulo Suomeen
Karjalan ristiretken jälkeen sotatila Ruotsin ja Novgorodin tasavallan välillä jatkui. Novgorod hyökkäsi Hämeeseen vuonna 1311 polttaen "Vanain kaupungin" sekä Turkuun vuonna 1318 polttaen sen maan tasalle. Jatkuvat hävitysretket alkoivat kuitenkin käydä molempien voimille, ja vuonna 1323 solmittiin Pähkinäsaaressa rauhansopimus. Pähkinäsaaren rauhaan päättyi Suomen ristiretkiaika. Novgorod tunnusti Ruotsin valta-aseman Länsi-Karjalassa, mutta Novgorodille jäivät Laatokan ympärillä olevat alueet. Rauhassa sovitun rajan itäpuolelle jäi ortodoksinen ja länsipuolelle katolinen usko. Kyse oli myös hansakauppiaiden kaupallisista eduista, joita sotiminen saattoi haitata.
Ristiretkien seurauksena Ruotsi liitti Suomen yhteyteensä ja samalla osaksi läntistä eli katolista kirkkoa ja ruotsalaisten Suomen rannikkoalueiden kolonisaatio alkoi. Turku muodostui uuden uskonnon pääpaikaksi tuomiokirkkoineen. Niin sanottu ristiretkiaika oli sekoitus rauhanomaista hengellisen ja maallisen vallan leviämistä, varsinaista valloitusta ja asutustoimintaa (ruotsinkielinen rannikkoasutus Suomeen). Vaikka kyse oli osittain valtaamisesta, ei alueelle muodostunut erillistä valloittajien ja valloitettujen väestönosaa, kuten Virossa.[6]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 69. Historian aitta, 1989.
- ↑ a b c d e Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 380. Gaudeamus, 2015.
- ↑ a b Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 88. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
- ↑ a b c d e Kurt Villads Jensen: Ristiretket, s. 126–127. Turun Historiallinen Yhdistys, 2019.
- ↑ Kurt Villads Jensen: Ristiretket, s. 126. Turun historiallinen yhdistys, 2019.
- ↑ a b c d Lehtonen, Tuomas M. S.: Suomi, Ruotsi ja läntinen kirkko: Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa, s. 84–99. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8
- ↑ Kurt Villads Jensen: Ristiretket, s. 161. Turun Historiallinen Yhdistys, 2019.
- ↑ Suomentaneet Harry Lönnroth ja Martti Linna: Eerikinkronikka, s. 99. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013.
- ↑ Pirjo Uino: Ancient Karelia, s. 346. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 104, 1997.