Suomen presidentinvaali 1982
Suomen presidentinvaalin 1982 voitti SDP:n ehdokas, pääministeri Mauno Koivisto. Vaali jouduttiin järjestämään ennenaikaisesti, koska edellinen presidentti Urho Kekkonen erosi terveyssyistä kesken kauden syksyllä 1981. Koivisto sai valitsijamiesvaaleissa suuren etumatkan muihin ehdokkaisiin, ja valitsijamiesten suorittamassa presidentinvaalissa hänet valittiin jo ensimmäisellä kierroksella, jossa häntä äänestivät SDP, SKDL:n enemmistö sekä SMP.
 | ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||
Vuoden 1982 valitsijamiesvaalien äänestysprosentti oli Suomen kaikkien valtiollisten vaalien historian korkein, 86,8 %.[1][2] Tämä oli Suomen viimeinen presidentinvaali, jossa valitsijamiehillä oli oikeus äänestää muitakin kuin etukäteen asetettuja ehdokkaita, mutta spekulaatioista huolimatta vaaliin ei lopulta ilmaantunut ”mustaa hevosta”.
Mukana oli myös Suomen presidentinvaalien ensimmäinen naisehdokas, LKP:n Helvi Sipilä, joka sai vain yhden valitsijamiehen.
Tausta
muokkaa”Presidenttipeliä” eli keskustelua Urho Kekkosen seuraajasta oli käyty jo Suomessa 1970-luvulta lähtien, jolloin oli alkanut liikkua huhuja Kekkosen niin fyysisen kuin psyykkisenkin kunnon heikkenemisestä. Sääntömääräinen presidentinvaalien ajankohta olisi ollut vasta vuonna 1984, mutta Kekkosen kuntoa läheltä seuranneet olivat pitäneet jo pian vuoden 1978 vaalin jälkeen ennenaikaisia vaaleja mahdollisina ja 1980-luvulle tultaessa vähitellen jopa todennäköisinä. Myös Urho Kekkonen itse oli ollut varma, että maaliskuussa 1978 alkanut virkakausi tulisi jäämään hänen viimeisekseen. Keväällä 1981 hän oli vakavasti harkinnut virkakautensa keskeyttämistä.[3]
Ensimmäisen kerran Kekkosen terveys petti näkyvästi Islantiin suuntautuneen kalastusmatkan aikana elokuussa 1981. Hän jäi sairauslomalle 11. syyskuuta ja hän erosi presidentin virasta 26. lokakuuta,[4] vaikka muodollisesti hän oli presidenttinä vaaleihin saakka.
Valitsijamiesten lukumäärä oli nyt nostettu aiemmasta 300:sta 301:een, jotta ratkaisevassa kolmannessa äänestyksessä ei voisi syntyä tasatulosta 150–150. Valitsijamiehet saattoivat kuitenkin äänestää tyhjää, joten tasatulos olisi ollut itse asiassa yhä mahdollinen myös ratkaisevassa äänestyksessä.
Ehdokasasettelu
muokkaaKaikki kahdeksan eduskuntapuoluetta nimesivät omat presidenttiehdokkaansa marraskuun aikana. Liberaalisen Kansanpuolueen ehdokas, varatuomari Helvi Sipilä oli Suomen presidentinvaalien historian ensimmäinen naisehdokas. Kaksi puoluetta asetti valitsijamiesehdokkaita tukemaan toisen puolueen asettamaa presidenttiehdokasta.
Vaalien edellä Keskustapuolueen johto kannatti puolueen presidenttiehdokkaaksi Suomen Pankin vt. pääjohtajaa Ahti Karjalaista, jolla oli takanaan myös puolueen niin sanotun K-linjan ja useimpien merkittävien yritysjohtajien, niin sanottujen idänkaupan vuorineuvosten näkyvä ja voimakas tuki. Puoluekokouksessa ehdokkaaksi valittiin kuitenkin selvin luvuin eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Silti vielä tämän jälkeen julkisuudessa esiintyi epäilyksiä, että Keskustapuolueen ja ehkä muidenkin puolueiden valitsijamiehet aikoisivat toisessa äänestyksessä valita Karjalaisen niin sanottuna mustana hevosena presidentiksi. Valitsijamiesehdokkaat kiistivät aikovansa äänestää Karjalaista, eikä hän saanutkaan ääniä presidentinvaaleissa.
Julkisuudessa spekuloitiin myös sillä, että Neuvostoliitto ottaisi julkisesti kantaa Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuuden puolesta. Ministerineuvos Viktor Vladimirov, jonka on yleisesti katsottu työskennelleen vaaleihin valmistauduttaessa Karjalaisen ehdokkuuden hyväksi, ilmoitti kuitenkin Moskovasta saamiensa ohjeiden mukaan marras-joulukuun vaihteessa 1981, ettei Neuvostoliitto aio puuttua vaaliin millään tavoin, vaan luottaa Suomen ulkopoliittisen linjan säilymiseen muuttumattomana vaalin tuloksesta riippumatta. Johannes Virolaisen mukaan Neuvostoliiton johtohenkilöillä oli syksyllä 1981 varsin selvä kuva Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta. Moskovassa tunnustettiin Koiviston ylivoimainen kansansuosio, eikä Karjalaisen mahdollisuuksiin menestyä presidentinvaalissa enää uskottu.[5] Myös Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteerinä toiminut Albert Akulov kertoi myöhemmin muistelmissaan, ettei neuvostoliittolaisten tukea Karjalaiselle lainkaan harkittu.[6] Silloinen suurlähettiläs Vladimir Sobolev ja lähetystöneuvos Juri Derjabin eivät uskoneet Karjalaisen pääsevän edes oman puolueensa ehdokkaaksi.[7]
Ministeri Max Jakobson on myöhemmin kirjoittanut, että ne suomalaiset poliitikot, jotka vuonna 1981 pelkäsivät tai toivoivat Neuvostoliiton puuttuvan Suomen presidentinvaaliin, arvioivat silloisen ”maan tavan” mukaan maiden suhteita ikään kuin Suomi ja Neuvostoliitto olisivat olleet kahden kesken maailmassa. Neuvostoliiton johdon käsissä oli loppuvuonna 1981 kuitenkin paljon suurempia sisä- ja ulkopoliittisia ongelmia. Neuvostojoukkojen hyökkäys Afganistaniin oli kohdannut odottamattomia vastoinkäymisiä ja synnyttänyt neuvostokansalaisissa oppositiohenkeä. Yhdysvaltain presidentiksi oli tammikuussa 1981 tullut konservatiivinen Ronald Reagan, mistä oli seurannut suurvaltasuhteiden kiristyminen. Tässä tilanteessa Neuvostoliitto halusi saada läntisen Euroopan maat vakuuttuneiksi siitä, että se oli rauhantahtoinen ja luotettava kumppani, eikä tähän linjaan olisi sopinut sekaantuminen pienen naapurimaan sisäisiin asioihin.[8]
Kampanjatunnukset
muokkaa- Kokoomus: Harri Holkeri − Turvaa kansakunnan linjan
- Ruotsalainen Kansanpuolue: Jan-Magnus Jansson − Sovun takuumieheksi / Finland i trygga händer
- Suomen Kansan Demokraattinen Liitto: Kalevi Kivistö − Rauhan ratkaisu
- Suomen Sosialidemokraattinen Puolue: Tasavallan presidentin valitsee Suomen kansa − Äänestä Mauno Koivisto presidentiksi
- Liberaalinen Kansanpuolue: Helvi Sipilä − Nainen maailman huipulta
- Suomen Maaseudun Puolue: Veikko Vennamo − Paras mies presidentiksi
- Keskustapuolue: Johannes Virolainen − Kokoava voima
- Kristillinen liitto: Perusarvoissa tulevaisuus − Raino Westerholm presidentiksi
Tulokset
muokkaaValitsijamiesten vaalit
muokkaaValitsijamiesten vaalit käytiin 17.–18. tammikuuta 1982.[10] Vaaleissa oli yhteensä 2 382 ehdokasta. Kristilliset ja SKYP solmivat vaaliliiton 11 vaalipiirissä. RKP ja keskusta liittoutuivat neljässä sekä RKP ja LKP kahdessa vaalipiirissä.[11]
Valitsijamiehistä saavutti kaikkien aikojen ääniennätyksen Mauno Koiviston valitsijamieheksi valittu hänen puolisonsa Tellervo Koivisto, joka keräsi Helsingin kaupungin vaalipiiristä 50 649 ääntä. Yksi ääniharavista oli myös Tellervo ja Mauno Koiviston tytär Assi Koivisto, joka sai Uudenmaan läänin vaalipiiristä 22 585 ääntä.[12] Mikkelin läänin vaalipiiristä valittu Erkki Liikanen sai 24 532 ääntä ja 17,9 prosenttia kaikista omassa vaalipiirissään annetuista äänistä, mikä lienee ollut alallaan kaikkien aikojen ennätys.[13] Kaikkiaan 38 valitsijamiestä sai yli 10 000 ääntä, näistä 33 Koiviston vaaliliitosta. Koiviston vaaliliitossa oli mukana useita tunnettuja puolueisiin sitoutumattomia valitsijamiehiä, kuten professorit Matti Klinge ja Kirsti Lagerspetz, Pirkko Liinamaa, toimittaja Mirja Pyykkö, näyttelijä Sylvi Salonen, kenraali Ensio Siilasvuo ja kirkkoherra Voitto Viro. Muista kuin Koiviston vaaliliiton valitsijamiehistä eniten ääniä saivat kokoomuslaiset kansanedustaja Pertti Salolainen ja ylipormestari Raimo Ilaskivi, molemmat Helsingin vaalipiiristä. Ainoa liberaalien valitsijamies Terhi Nieminen-Mäkynen valittiin Uudenmaan ja ainoa SMP:n valitsijamies Pekka Vennamo Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä.[14]
Valitsijamiesten vaaleissa annetuista äänistä tyhjiä ja hylättyjä oli 10 531, mikä oli enemmän kuin perustuslaillisten ja SKYP:n äänimäärä yhteensä.[15] Koiviston vaaliliiton osuus annetuista äänistä oli suurin sosialidemokraattien perinteisesti hallitsemassa Kymen läänin vaalipiirissä, 52,1 prosenttia.[16]
| Äänioikeutetut | 3 921 005[11][10] | +76 726 |
|---|---|---|
| Äänestysaktiivisuus (Suomessa asuvat) |
86,8 %[10][11] | +16,9 |
Valtakunnallinen äänestysaktiivisuus oli presidentinvaalien historian korkein.[17][18] Yksittäisistä vaalipiireistä äänestysvilkkaus valitsijamiesten vaalissa oli suurinta Lapin läänin vaalipiirissä, jossa 89,2 prosenttia äänioikeutetuista kävi vaaliuurnilla.[19] Vastaavasti manner-Suomen vaalipiireistä alhaisin äänestysprosentti oli Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä, jossa äänioikeuttaan käytti 81,7 prosenttia.[20]
| Ehdokas | Puolue | Valitsija- miehet |
Äänet | |
|---|---|---|---|---|
| Lukumäärä | Osuus | |||
| Mauno Koivisto | Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | 144 | 1 370 314 | 43,1 % |
| Harri Holkeri | Kansallinen Kokoomus | 58 | 593 271 | 18,7 % |
| Johannes Virolainen | Keskustapuolue | 53 | 534 515 | 16,8 % |
| Kalevi Kivistö | Suomen Kansan Demokraattinen Liitto | 32 | 348 359 | 11,0 % |
| Jan-Magnus Jansson | Ruotsalainen kansanpuolue | 11 | 121 519 | 3,8 % |
| Veikko Vennamo | Suomen Maaseudun Puolue | 1 | 71 947 | 2,3 % |
| Raino Westerholm | Suomen Kristillinen Liitto | 59 885 | 1,9 % | |
| Helvi Sipilä | Liberaalinen Kansanpuolue | 1 | 56 070 | 1,8 % |
| ei asetettua ehdokasta | Åländsk Samling | 1 | 11 119 | 0,3 % |
| ei asetettua ehdokasta, mutta ”liputtivat” Mauno Koiviston puolesta |
Perustuslaillinen oikeistopuolue | 9 532 | 0,2 % | |
| Raino Westerholm | Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue | 994 | 0,0 % | |
| Yhteensä | 301 | 3 177 525 | 100 % | |
| Lähde: Suomen virallinen tilasto[11] | ||||
Valitsijamiehistä 83 oli naisia.[11]
Luettelo valitsijamiehistä
muokkaaEniten ääniä saaneet valitsijamiehet
muokkaa| Sija | Ehdokas | Puolue | Äänet | Vaalipiiri | |
|---|---|---|---|---|---|
| 1 | Tellervo Koivisto | SDP | 50 642 | Helsingin kaupungin vaalipiiri | |
| 2 | Matti Ahde | SDP | 30 798 | Oulun läänin vaalipiiri | |
| 3 | Pirkko Työläjärvi | SDP | 25 527 | Turun läänin pohjoinen vaalipiiri | |
| 4 | Erkki Liikanen | SDP | 24 999 | Mikkelin läänin vaalipiiri | |
| 5 | Assi Koivisto | SDP | 22 585 | Uudenmaan läänin vaalipiiri | |
| 6 | Lasse Lehtinen | SDP | 20 456 | Kuopion läänin vaalipiiri | |
| 7 | Seppo Tikka | SDP | 17 397 | Kymen läänin vaalipiiri | |
| 8 | Pertti Salolainen | Kok. | 17 165 | Helsingin kaupungin vaalipiiri | |
| 9 | Lea Savolainen | SDP | 17 146 | Hämeen läänin eteläinen vaalipiiri | |
| 10 | Veikko Helle | SDP | 16 862 | Uudenmaan läänin vaalipiiri | |
| Lähde: [21] | |||||
Valitsijamiesten suorittama vaali
muokkaa| Ehdokas | Puolue | 1. kierros[22] |
|---|---|---|
| Mauno Koivisto | SDP | 167 |
| Harri Holkeri | Kok. | 58 |
| Johannes Virolainen | Kesk. | 53 |
| Kalevi Kivistö | SKDL | 11 |
| Jan-Magnus Jansson | RKP | 11 |
| Helvi Sipilä | LKP | 1 |
Vaalitoimitus
muokkaaValitsijamiehet kokoontuivat 26. tammikuuta 1982 Eduskuntatalossa. Puheenjohtajana toimi pääministerin sijainen Eino Uusitalo ja sihteerinä eduskunnan pääsihteeri Eiler Hultin.[23] Vaalitoimitus alkoi kello 15.00, ja siinä avustivat puoluejohtajat Kalevi Sorsa (SDP), Paavo Väyrynen (kesk.), Ilkka Suominen (kok.) ja Aarne Saarinen (SKDL). Varsinainen äänestys alkoi kello 15.24 ja päättyi kello 16.37.[24][23] SDP:n valitsijamiesten lisäksi SKDL:n enemmistö ja SMP:n ainoa valitsijamies äänestivät Mauno Koivistoa jo ensimmäisellä kierroksella. Kalevi Kivistö kehotti valitsijamiehiään kannattamaan Koivistoa, mutta osa SKDL:n valitsijamiehistä, eli SKP:n vähemmistön edustajat, äänestivät Kivistöä, koska hänen hyväkseen oli tehty vaalityötä. Vaalin tulos julistettiin kello 17.12 ja Uusitalo julisti vaalitoimituksen päättyneeksi kello 17.15.[25]
Arvioita vaalin tuloksesta
muokkaaPresidentinvaalin tulosta kommentoineiden kotimaan sanomalehtien arvioissa oli kantavana teemana, että äänestäjät eivät antaneet valitsijamiehille neuvottelemisen varaa, vaan valitsivat Mauno Koiviston suoraan. Presidentinvaalia pidettiin ennen kaikkea henkilövaalina eikä linjavaalina. SDP:n pää-äänenkannattaja Suomen Sosialidemokraatti toivoi, että vaalin tulos päättäisi lopullisesti vuodesta 1918 jatkuneen kansan kahtiajaon, mitä lehti katsoi eräiden elinkeinoelämän johtajien vielä syksyn 1981 aikana pyrkineen lietsomaan. Tasavallan presidentin paikan menettäneen Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa suhtautui vaalin tulokseen nihkeämmin ja kirjoitti, että Koiviston valinnan myötä Suomi on astumassa uuteen aikakauteen, jota ”ainakin tässä vaiheessa leimaa epävarmuus ja muutos maan politiikassa”. Vaalikamppailun aikana Koivistoa rajusti arvostellut Uusi Suomi ennusti sosialidemokraateille äänivyöryä seuraavissa, kevään 1983 eduskuntavaaleissa. Myös vähemmistökommunistien Tiedonantaja kirjoitti vaalituloksesta happamaan sävyyn sanoen Koiviston menestyksen olleen osoitus oikeiston pitkäaikaisen kampanjan onnistumisesta. Merkittävän kädenojennuksen Koiviston vastustajien leiristä teki Kokemäellä ilmestynyt keskustalainen Lalli, jonka tuore päätoimittaja Alpo Rusi oli jo valmis nostamaan Koiviston kansallisten suurmiesten joukkoon J. V. Snellmanin ja Urho Kekkosen rinnalle.[26]
Läntiset sanomalehdet suhtautuivat myönteisesti niin presidentinvaalin tulokseen kuin Suomen poliittiseen asemaan yleensäkin. Monet Ruotsin lehdet tulkitsivat suomalaisten halunneen vahvan ja aktiivisesti valtaoikeuksiaan käyttäneen Urho Kekkosen jälkeen presidentiksi matalamman profiilin hahmon. Svenska Dagbladet arvioi, että Koiviston menestykseen vaikutti Suomessa piilevänä esiintynyt neuvostovastaisuus. Myös lontoolainen The Times katsoi, että Koivisto oli suomalaisten suosikki, eivätkä suomalaiset suostuneet muuttamaan suuntaa vain sen vuoksi, että Moskovalla oli toinen suosikki. Lehti kuitenkin huomautti, ettei uuden presidentin valintakaan voi poistaa niitä puitteita, joihin maantiede jonkin maan pakottaa. Moskovan radio antoi odottaa kommenttiaan muutaman päivän, mutta sanoi englanninkielisessä lähetyksessään Suomen presidentinvaalin tuloksen varmistavan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden säilymisen vakaalla pohjalla. Samalla se muistutti kuulijoitaan siitä, että ensimmäistä kertaa Suomeen valittiin vasemmistolainen presidentti, ja vaalin tulos oli takaisku suomalaisille kapitalisteille, jotka yrittivät kukistaa sosialidemokraattisen ehdokkaan. Yhdysvaltalainen New York Times ei odottanut Suomen ulkopolitiikkaan tulevan muutoksia Koiviston valinnan myötä. Länsisaksalainen Frankfurter Allgemeine Zeitung ennusti, että Kekkosen valtakauden päätyttyä Suomessa suoritetaan vallan uusjako hallituksen ja eduskunnan hyväksi. Frankfurter Rundschaun mukaan Suomessa ei tapahtunut linjan muutosta, vaan ilmapiirin muutos.[27]
Presidentinvaalin yhteydessä nousi vilkkaaksi puheenaiheeksi presidentin vaalitapa. Valitsijamiesvaaliin oltiin yleisesti tyytymättömiä etenkin sen mahdollistamien mustien hevosten vuoksi. Helsingin Sanomat teetti Suomen Gallupilla joulukuussa 1981 mielipidetiedustelun, johon vastanneista 78 prosenttia kannatti suoraa kansanvaalia, 17 prosenttia oli valitsijamiesvaalin kannalla, kolme prosenttia oli valmis antamaan presidentin valinnan eduskunnan suoritettavaksi, ja kaksi prosenttia ei osannut tai halunnut sanoa kantaansa. HS:n politiikan toimittaja Hannu Savola arvioi, että muutosta vaalitapaan oli vuonna 1982 tuskin odotettavissa, sillä puolueet eivät olleet yksimielisiä siitä, millä tavoin presidentinvaalia tulisi uudistaa. Vasemmistopuolueet kannattivat presidentin valinnan antamista eduskunnan tehtäväksi, kun taas porvaripuolueet olivat suoran kansanvaalin kannalla. Lisäksi vaalitavan muuttaminen olisi edellyttänyt vaikeutettua perustuslain säätämisjärjestystä. Lainmuutos olisi vaatinut kiireellisenä viiden kuudesosan enemmistöä eduskunnassa, ja normaalistikin kaksilla valtiopäivillä ensin yksinkertaisen ja vaalien jälkeen kahden kolmasosan enemmistöä. Savola ennusti, että myös vuoden 1988 presidentinvaali tultaisiin käymään perinteisenä valitsijamiesvaalina.[28]
Lähteet
muokkaa- ↑ Mikko Paakkanen: Nuoret lupaavat lähteä sankoin joukoin uurnille kuntavaaleissa, kertoo kysely – jos lupaus toteutuu, vihreät hyötyvät ja demarit kärsivät (tilaajille) Helsingin Sanomat 28.3.2017. Viitattu 6.4.2024.
- ↑ TAULUKKO: Tasavallan presidentin vaalit 1925-2006 Vaalit.fi (Internet Archive). Viitattu 6.4.2024.
- ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 48.
- ↑ Kekkosen erosta tänään 30 vuotta Iltalehti. 26.10.2011. Arkistoitu 22.10.2016. Viitattu 22.10.2016.
- ↑ Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 296. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11995-8.
- ↑ Albert Akulov: Vuodet Tehtaankadulla, s. 221. Suomentanut Esa Adrian. Helsinki: Otava, 1996.
- ↑ Juri Derjabin: Omalla nimellä: reunamerkintöjä Juri Komissarovin kirjoihin ja omaan elämään, s. 97–98. Suomentanut Esa Adrian. Helsinki: Otava, 1997.
- ↑ Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 167–168. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 159. Helsinki: Otava, 1982.
- ↑ a b c Tasavallan presidentin vaalit 1925–2006 (Oikeusministeriö)
- ↑ a b c d e Suomen virallinen tilasto 29 A 36, s. 8–9, 81.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 106−107. Helsinki: Otava, 1982.
- ↑ Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti, s. 144.
- ↑ Näin saatiin presidentti, s. 141−147.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 157. Helsinki: Otava, 1982.
- ↑ Näin saatiin presidentti, s. 144.
- ↑ Tasavallan presidentin vaalit 1919-1994 Tilastokeskus. Viitattu 6.4.2024.
- ↑ Näin saatiin presidentti, s. 149.
- ↑ Näin saatiin presidentti, s. 147.
- ↑ Näin saatiin presidentti, s. 143.
- ↑ Tasavallan äänisuosikit. Helsingin Sanomat, 20.1.1982, s. 27. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 26.12.2020.
- ↑ Presidentinvaalit 1919-2006 (Arkistoitu – Internet Archive) (Tasavallan presidentin kanslia)
- ↑ a b Pääministerin kirje valtioneuvostolle, säädös 117/1982, Suomen säädöskokoelma 1982, s. 210–216.
- ↑ Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti, s. 165–167.
- ↑ Janne Virkkunen: Onnittelijoiden joukot kilpailivat presidentin naisten suosiosta. Helsingin Sanomat 27. tammikuuta 1982.
- ↑ Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti, s. 157–158.
- ↑ Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti, s. 159.
- ↑ Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti, s. 195–196.
Kirjallisuutta
muokkaa- Antti Blåfield & Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaaleissa 1982. Kirjayhtymä 1982, Helsinki. ISBN 951-26-2316-1.
- Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat. Kustannus-vaihe 1981, Tampere. ISBN 951-99336-6-2
- Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti: raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaaleista 1982. Sanoma 1982, Helsinki. ISBN 951-9134-83-2.