Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona

Wikipediasta
2 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 23. lokakuuta 2024.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS
Vapaaehtoispataljoonan lippu
Vapaaehtoispataljoonan lippu
Toiminnassa 1941–1943
Valtio  Saksa
Lempinimi Panttipataljoona
Marssi Suomalaisten SS-miesten marssi[1]
Komentajat
Tunnettuja komentajia Hans Collani

Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona (saks. Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS, alkujaan SS Freiwilligen-Bataillon Nordost) oli vuosina 1941–1943 toisen maailmansodan itärintamalla toiminut suomalaisista vapaaehtoisista koottu Saksan Waffen-SS:n joukkoyksikkö. Pataljoona oli osa SS-divisioona Wikingiä (5. SS-Panzer-Division Wiking). Useat vapaaehtoisista toimivat jatkosodan päättymisen jälkeen saksalaisten Suomeen perustamassa vastarintaliikkeessä. Noin 1 400 suomalaisesta Waffen-SS:n sotilaasta kaatui 256, katosi 14 ja haavoittui 686.[2][3]

Yksikkö tunnetaan professori Mauno Jokipiin yksiköstä kirjoittaman, runsaasti siteeratun teoksen mukaan suomeksi myös nimellä Panttipataljoona.[4]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisvapaaehtoisia Tampereella vuonna 1943.

Saksalainen everstiluutnantti Joseph Veltjens saapui marsalkka Hermann Göringin lähettämänä elokuussa 1940 Helsinkiin neuvottelemaan saksalaisten joukkojen kauttakulusta Suomen kautta Norjaan ja Saksan ja Suomen välisistä asekaupoista. Veltjensin vierailu osoitti, että Saksan poliittinen mielenkiinto Suomea kohtaan oli herännyt. Ajatus jääkärien perinteitä vaalivan suomalaisen vapaaehtoisjoukon lähettämisestä Saksaan heräsi miltei samanaikaisesti kuin Veltjensin neuvottelut suomalaisten kanssa alkoivat Helsingissä. Sen esitti ensimmäisenä sotatalouspäällikkö kenraalimajuri Leonard Grandell.[5] Historioitsija Andre Swanströmin mukaan on todennäköistä, että aloite vapaaehtoispataljoonan lähettämiseen tuli nimenomaan Saksalta.[6]

Pataljoona oli Suomen epävirallinen panos Saksan propagoimaan eurooppalaiseen ristiretkeen bolševismia vastaan. Taisteluun pyrittiin saamaan edes yksi yksikkö tai joukkoyksikkö jokaisesta maasta, myös Saksan miehittämistä maista. Pataljoona oli näin Suomen diplomaattinen ele Saksalle.[4] Suomen poliittisen johdon toive olisi ollut yksikön lähettäminen Saksan armeijan eli Wehrmachtin joukkoihin.[7] Kohteeksi kuitenkin tuli aatteellisesti painottunut SS, joka kamppaili Wehrmachtin kanssa vaikutusvallasta natsien johtamassa Saksassa. Heinrich Himmlerin johtama SS pyrki keskeiseen asemaan tulevan saksalaisen Euroopan johdossa. Siksi järjestön vaikutusvaltaa ja organisaatiota oli laajennettava.[8]

SS-pataljoonalla Suomi halusi myös varmistaa Saksan diplomaattisen tuen Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Suomi ei kuitenkaan suostunut jatkamaan pataljoonan toimintaa, kun kaksivuotinen sopimus päättyi huhtikuussa 1943.[9]

Vapaaehtoisten motivaatio ja aatteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisia SS-miehiä tapaamassa Goebbelsia vuonna 1942.

Historioitsija Jukka Tarkan mukaan suomalaiseen SS-pataljoonaan ilmoittautuneita eivät innoittaneet niinkään poliittiset tai aatteelliset syyt, vaan pohjimmiltaan samat asiat kuin monia jääkäreitäkin neljännesvuosisata aikaisemmin: sotaromantiikka ja seikkailunhalu. Tätä kuvasti vahvasti se, että varsin suuri osa halukkaista lähtijöistä ei ollut vielä saavuttanut asevelvollisuusikää.[5] Mauno Jokipiin mukaan viidennes hyväksytyistä oli arvoiltaan radikaaleja oikeistolaisia, jollaisia suomalaisista oli vain 6–8 prosenttia. Noin 40 prosenttia oli 16–19-vuotiaita. Suurin ikäluokka olivat vuonna 1922 syntyneet.[9]

Muiden muassa historiantutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja André Swanström ovat kuitenkin 2010-luvulla esille tulleen arkistoaineiston valossa osoittaneet Jokipiin kaunistelleen oikeistoradikaalien osuutta. SS-vapaaehtoiset ja heidät värvännyt toimikunta olivat huomattavasti Jokipiin esittämää vahvemmin erilaisten kansallismielisten radikaalien, fasistien ja kansallissosialistien käsissä. Silvennoisen ja Tikan mukaan noin 46 prosenttia vapaaehtoisista eli yli kaksinkertainen määrä Jokipiin laskelmiin verrattuna olisi ilmaissut itse olevansa selkeästi fasistisen politiikan kannattajia.[5] Swanströmin mukaan Jokipii näyttää käyttäneen lähteitä hyvin valikoivasti pyrkimyksenään häivyttää lähtijöiden oikeistoradikaalia poliittista taustaa.[10]

Oikeistoradikaaleissa piireissä oli myös pidemmälle vietyjä suunnitelmia. Vapaaehtoiset rinnastettiin jääkäriliikkeeseen, ja heissä nähtiin jääkärien tavoin tulevan Suur-Suomen sotilaallinen johto. Lähtijöiden koostumus oli siis erittäin merkityksellinen, ja ainakin osalle mahdollinen tulevaisuus oli myös motiivi vapaaehtoiseksi ilmoittautumiseen.[11] André Swanström on kuitenkin painottanut, että kaikkia lähtijöitä ei voi laskea fasististen ja kansallissosialististen ajatusten kannattajiksi. Mukana oli varmasti myös seikkailunhaluisia nuoria. Swanströmin mukaan oikeistoradikaalien osuus oli kuitenkin huomattavasti suurempi kuin Mauno Jokipiin tutkimukset ovat antaneet ymmärtää.[10]

Viimeinen suomalaisista SS-upseereista, Brynolf Palmgren, sanoi syyksi Saksaan lähtöön toisaalta sen, että hän halusi saada laadukkaan sotilaskoulutuksen, ja toisaalta sen, että koko kansa koki talvisodan epäoikeudenmukaiseksi. SS-joukoista hän ei sanojensa mukaan tiennyt mitään ennestään. Palmgrenin mukaan lehdissä ei kerrottu keskitysleireistä, tosin upseerioppilasryhmälle kerrottiin juutalaisten voivan hyvin. SS-miehille tarjottiin propagandalehtiä, joiden vaikutuksen hän tajusi vasta Suomessa.[9]

Värväystoiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värväyksen järjestäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalainen SS-sotilas Rainer Sormunen vuonna 1943.
Suomalaiset SS-miehet palaamassa Suomeen.
Suomeen palanneet SS-miehet suomalaisissa sotilaspuvuissa paraatissa 11. heinäkuuta 1943.

Saksasta lähetettiin maaliskuussa 1941 Suomeen vapaaehtoisten värväystä hoitamaan SS-Standartenführer Dahm, joka oli aiemmin värvännyt vapaaehtoisia SS:ään Alankomaista ja Norjasta. Suomen ulkoministeriö halusi kuitenkin värväyksen tapahtuvan kotimaisin voimin. Se oli jo kaksi päivää aiemmin määrännyt toimintaa organisoimaan – laivanvarustaja Ragnar Nordströmin kieltäydyttyä – entisen Etsivän keskuspoliisin päällikön Esko Riekin, joka sitten sopi järjestelyistä saksalaisten kanssa. Riekki oli aiemmin hoitanut ruotsalaisten vapaaehtoisten vastaanottamista talvisodassa ja hän allekirjoitti lähes kaikki ruotsalaisten palvelussitoumukset Suomen valtion puolesta.[12] Varmistaakseen Saksan tuen ja säilyttääkseen kontrollin värväykseen Suomen ulkoministeriö ja Riekki taipuivat useissa periaatekysymyksissä. Alkuaan molemmat vastustivat tiukasti muun muassa suomalaisten sijoittamista Wiking-divisioonaan, jossa he rinnastuisivat Saksan miehittämien maiden kansalaisiin.[13]

Riekki loi luotetuista miehistä värväysverkoston koko maahan. Useat äärioikeistolaiset pienryhmät ja yksityishenkilöt tarjoutuivat oma-aloitteisesti auttamaan värväystoiminnassa, ja heidän osuutensa muodostui merkittäväksi. Esimerkiksi suomenruotsalaisen kansallissosialistisen Samfundet Folkgemenskap -järjestön johtaja Gunnar Lindqvist värväsi vapaaehtoispataljoonaan 54 miestä.[14] Värväyksen keskuksena toimi helsinkiläinen peiteyritys Insinööritoimisto Ratas, jossa vapaaehtoiset tarkastettiin ja hyväksyttiin.[13] Toiminta hoidettiin julkisuudelta salassa mutta valtiojohdon tieten kevään 1941 aikana.[15]

Ensimmäiset vapaaehtoiset ilmoittautuivat 21. huhtikuuta 1941. Insinööritoimisto Ratakseen saapui ensimmäisen värväysviikon aikana 114 hyväksyttyä hakijaa. Tähän joukkoon kuului kansallissosialistisia avaintoimijoita (Unto Boman, Tauno Aarni, Mauno Alhainen, Jouko Itälä, Olavi Karpalo ja Thor-Björn Weckström) sekä värväysorganisaation johtajien omia perheenjäseniä (Esko Riekin poika Tero, Rataksen johtajan Harry Backbergin poika Pertti sekä värväysorganisaation sosialidemokraattisen edustajan Kalle Lehmuksen pikkuveli Uuno). Minkäänlaista karsintaa ei tässä vaiheessa suoritettu.[16]

Karsinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värvättäviin sovellettiin Waffen-SS:n yleisiä vaatimuksia, jotka vielä tuolloin olivat suhteellisen tiukkoja. Saksalaiset lääkärit tutkivat ehdokkaat. SS-mieheksi hyväksytyn tuli olla iältään 17–25-vuotias, paitsi sotapalveluksen suorittaneen päällystön jäsenen alle 40-vuotias. Hänen tuli olla naimaton, yli 170 cm pitkä ja arjalaista syntyperää. Ikävaatimuksesta huolimatta nuorin lähtijöistä oli 15-vuotias.[17] Moni nuori lähti väärennetyllä lupalapulla, kun luvan olisi pitänyt olla vanhempien allekirjoittama, ja SS-vaatimusten mukainen ei-arjalainen tausta jäi tutkimatta.[18][19] Suomalaiseen SS-pataljoonaan ja upseeriksi saakka onnistui pääsemään jopa sukujuuriltaan juutalainen Toivo Vaaramo (synt. Warzabu), jonka isä oli Suomeen asettunut Puolan juutalainen.[20]

Hakemuksia saapui yhteensä noin 1 900. Noin kolmasosa hakemuksista tuli Riekin määräämien värvääjien kautta ja loput vapaaehtoisesti värväystoimintaan osallistuneiden tahojen välittäminä. Valpon miehet karsivat epäsopivat ehdokkaat Rataksessa. Saksalaiset olivat toivoneet, että noin kaksi kolmasosaa suomalaisista vapaaehtoisista olisi aatteellisia kansallissosialisteja, kuten Alankomaista ja Norjasta värvätyissä vastaavissa vapaaehtoisyksiköissä oli ollut. Lisäksi mukaan toivottiin paljon suomenruotsalaisia, joita pidettiin rodullisesti puhtaimpina. Toisin kuin suomalaiset ruotsalaiset määriteltiin germaaniseksi kansaksi. Kumpikaan toive ei kuitenkaan toteutunut sellaisenaan.lähde?

IKL:n ja kansallissosialististen pienryhmien kannattajat olivat silti hyväksyttyjen joukossa voimakkaasti yliedustettuina. Pelkästään omien ilmoitustensa perusteella heitä oli 46 % lähtijöistä.[21] Riekki kertoi myöhemmin karsineensa tietoisesti ääriaineksia lähtijöiden joukosta. Tämä tulkinta perustuu kuitenkin hänen omiin lausuntoihinsa. Riekki oli sotien jälkeen ahkerasti yhteydessä SS-historioitsija Mauno Jokipiihin ja kirjeenvaihdon perusteella huolissaan julkisesta kuvastaan.[22] Tilastojen valossa lähtijöistä karsittujen joukossa olikin prosentuaalisesti vähemmän radikaalin oikeiston kannattajiksi ilmoittautuneita kuin hyväksyttyjen joukossa. Ääriaineisten karsinta ei siis ollut ainakaan erityisen tehokasta.[23] Suurin osa valikoiduista, 79 prosenttia, kuului suojeluskuntaan. Motiiveikseen 85 prosenttia värvätyistä ilmoitti ”isänmaallisuuden” ja 70 prosenttia ”kommunismin vastaisuuden”.[17] Ruotsinkielisten osuus ei ollut merkittävästi suurempi kuin osuus koko Suomen väestöstä. Täydennykset mukaan lukien pataljoonaan tuli lopulta 1 408 miestä, joista viisi kuului niin sanottuihin heimokansoihin.[13]

SS-Vapaaehtoistoimikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsinkiin perustettiin SS-Vapaaehtoistoimikunta, jonka puheenjohtajaksi tuli vuonna 1942 ulkoministeriön toivomuksesta Helsingin yliopiston rehtori, matemaatikko Rolf Nevanlinna.[24] Häntä ennen puheenjohtajana oli ollut Riekki. Syksystä 1942 alkaen toimikunnan sihteerinä ja toiminnanjohtajana oli kansanedustaja R. G. Kallia ja varapuheenjohtajana pankinjohtaja P. H. Norrmén. Muina jäseninä olivat eri vaiheissa kenraaliluutnantti Hugo Österman, professori Mauno Vannas, kansanedustaja Iisakki Nikkola, tekniikan tohtori Reino Castrén, eversti P. O. Ekholm, vuorineuvos Petter Forsström, AKS:n puheenjohtaja Vilho Helanen, diplomaatti Asko Ivalo, majuri Kalervo Kurkiala, eversti Lasse Leander, everstiluutnantti K. E. Levälahti, everstiluutnantti Carl Lindh, vapaaherratar Ruth Munck, kapteeni Osmo Niskanen, everstiluutnantti Ragnar Nordström, toimitusjohtaja Artturi Orelma, professori N. A. Osara, tohtori L. Arvi P. Poijärvi, pankinjohtaja E. J. Saarinen, eläinlääkintäeversti J. S. Talvitie, eversti M. V. Vihma, everstiluutnantti Einari Haltiavuori, everstiluutnantti Hannes Anttila, majuri Kalle Lehmus, maisteri Kalervo Tamminen, kapteeni Bruno Aaltonen, kirkkoherra Richard Hjelt-Helaseppä, SS-Vapaaehtoistoimiston hoitaja Siiri Tuomola sekä johtaja Paavo Rautala.[25][26]

Pataljoonan lähettäminen Saksaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turusta lähti 6. toukokuuta 1941 suomalaisia vapaaehtoisia ensimmäinen erä, kaikkiaan 120 henkeä.[27] He saapuivat 8. toukokuuta 1941 Danzigiin SS Adlerilla. Heidät lastattiin junaan, joka kulki Stralsundin varusvaraston kautta lähelle Sveitsin rajaa Heubergin koulutuskeskukseen. Kaksi muuta erää teki saman matkan, neljäs matkusti kesäkuun alussa Vaasasta Stettiniin SS Bahia Lauralla ja viides jälleen Adlerilla Turusta Danzigiin, jonne se saapui 7. kesäkuuta.lähde?

Saapuneista 400:lla oli aiempaa sotakokemusta. Heidät lähetettiin SS Wiking-divisioonan eri yksiköihin. Loput siirrettiin koulutukseen. Ensin mainittuja vapaaehtoisia kutsuttiin myöhemmin yleisesti ”divisioonan miehiksi”, jälkimmäisiä ”pataljoonan pojiksi”.[28] Suomalainen Waffen-SS-pataljoona perustettiin Wienissä 15. kesäkuuta 1941. Sen nimeksi tuli SS Freiwilligen-Bataillon ”Nordost”. Pataljoonaan kuului esikunta, kolme jalkaväkikomppaniaa ja raskas komppania. Pataljoonan komentajaksi määrättiin SS-Hauptsturmführer Hans Collani.lähde?

Koulutus ja sopeutumisvaikeudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pataljoonan koulutusta jatkettiin Stralsundissa ja Itä-Pommerissa Groß Bornissa. Koulutus painottui vahvasti sulkeisiin ja sotilaskuriin, ja vapaaehtoisten joukossa alkoi esiintyä tyytymättömyyttä. Saksalaiset kohtelivat suomalaisia alempiarvoisina.[29] Suomalaiset olivat myös erittäin tyytymättömiä siihen, että lupauksista huolimatta suomalaiset sotilasarvot eivät siirtyneetkään sellaisenaan SS-joukkoihin. Tämä koski erityisesti aliupseereja.[30] Koulutukseen sisältyi runsaasti ideologisia luentoja.[31] Osalla suomalaisista oli vaikeuksia sopeutua saksalaisten asenteeseen, ja yleinen tyytymättömyys purkautui juopotteluna, epäsotilaallisena käytöksenä ja purnaamisena.[32] Nykyisin Puolaan kuuluvassa Borne Sulinowossa suomalaiset vannoivat kuitenkin koulutuksensa päätteeksi 15. lokakuuta 1941 henkilökohtaisen sotilasvalan Saksaa diktatorisesti johtaneen kansallissosialistisen puolueen johtajalle Adolf Hitlerille.[33]

Suomalaiset rintamalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuun alussa 1941 pataljoona siirtyi rintamalla Ukrainaan Vinnytsjaan ja kohti Stalinoa (nyk. Donetsk), jossa se alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Toukokuussa 1942 pataljoona sai nimen III/Nordland, kolmas pataljoona Nordlandin rykmentissä. Kesällä 1942 se oli valloittamassa Länsi-Kaukasiaa tarkoituksena päästä Groznyihin. Lokakuussa 1942 se valtasi kukkulan numero 701 Malgobekin laitamilla SS-Untersturmführer Tauno Pohjanlehdon johdolla raskain tappioin.lähde?

Pataljoona menetti yhteensä 255 miestä kaatuneina, 686 haavoittuneina ja 14 kadonneina.[34]

Sittemmin kenraaliksi kohonnut Adolf Ehrnrooth arvioi suomalaisia SS-miehiä jatkosodassa siten, että nämä olivat kyllä hyvää sotilasainesta, mutta valiosotilaan maine aiheutti näille usein ylenmääräistä näyttämisen tarvetta, joka johti turhaan riskinottoon. SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler puolestaan kiitti suomalaispataljoonan miehiä:

»Siinä paikassa missä suomalainen SS-mies seisoi, vihollinen aina lyötiin.[35]»
(Heinrich Himmler)

Professori Heikki A. Reenpää kertoo kirjassaan Pojanpoika, että keväällä 1942 Suomeen palasi muutamia Ukrainassa taistelleita suomalaisia SS-miehiä. Reenpään mainitsee, että kävi tällöin yksikössään yksityisen keskustelun vänrikin kanssa, joka kertoi nähneensä juutalaisten joukkoteloituksia ja kylien tuhoamisia, niin että asukkaat poltettiin rakennusten mukana.[36] Sotilaspastori Ensio Pihkalan päiväkirja vuodelta 1941 sisältää suorasukaisia arvioita SS-joukkojen toiminnasta. Hän totesi suomalaisten ihmettelevän, miksi he olivat sotilasyksikön sijasta ”joutuneet rosvojen ja murhamiesten joukkoon”. Pihkala kuvaili tarkasti esimerkiksi saksalaisten kostotoimia Wiking-divisioonan Westland-rykmentin komentaja Hilmar Wäckerlen kuoltua sala-ampujan luotiin. Lvivissä Pihkala joutui todistamaan Neuvostoliiton salaisen poliisin GPU:n vankilan puhdistusta tuhansista ruumiista. Saksalaiset pakottivat paikallisia juutalaisia likaiseen työhön. [Juutalaiset] ”tiesivät varmasti tulevansa ammutuiksi lähitunteina. Kauhea paikka”, Pihkala kirjoitti.[37]

Berliinin yhdystoimisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliiniin perustettiin suomalaisen pataljoonan asioita hoitamaan erityinen yhdystoimisto, aluksi Suomen Berliinin-lähetystön yhteyteen. Sen ensimmäiseksi hoitajaksi lähetettiin heinäkuussa 1941 rintamalla lievästi haavoittunut Unto Boman (myöh. Parvilahti). Kesällä 1942 toimisto erkani lähetystöstä ja sai nimen Verbindungstelle des Finnischen Freiwilligen-Bataillons der Waffen-SS. Huhtikuussa 1943, kolme kuukautta ennen suomalaispataljoonan lopettamista, toimisto yhdistettiin SS-Hauptamtiin, ja sen päälliköksi määrättiin suomalainen luutnantti Kim Lindberg. Toimistoa ei lakkautettu pataljoonan kotiin lähettämisen yhteydessä, vaan se jatkoi Saksassa yhä esimerkiksi haavoittuneina sairaalahoidossa olevien suomalaisten SS-miesten asioiden hoitamista. Helsingin vapaaehtoistoimikunta kehotti ajamaan toiminnan vähitellen alas syksyn 1943 aikana ja lopetti yhteydet toimistoon helmikuussa 1944. Muun muassa Boman jäi vielä senkin jälkeen Berliiniin, ja suomalaisten asioita hoitanut toimisto toimi SS-järjestön osastona nimellä SS-Leitstelle Finnland ainakin saman vuoden syksyyn asti, jolloin jäljellä ollut henkilökunta siirtyi Norjaan.[38]

Toisin kuin suomalaispataljoonassa yleensä, yhteystoimistossa äärioikeistolaiset henkilöt olivat hallitsevassa asemassa, ja sitä on sanottu pataljoonan ”kansallissosialistisimmaksi osaksi”.[39]

SS-miesten paluu Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kollaasi suomalaisista SS-miehistä.

Waffen-SS:ään palvelukseen lähteneet suomalaiset vapautettiin palveluksen ajaksi asevelvollisuuteen kuuluvan palveluksen suorittamisesta.lähde? Suomalaisvapaaehtoisten asioista vastasii ulkoasiainministeriö puolustusministeriön sijaan.lähde?

Keväällä 1943 pataljoona irrotettiin SS-divisioona Wikingistä ja kuljetettiin Saksaan, josta se rahdattiin loman jälkeen Tallinnaan ja Hankoon kuljetusalus SS Warthella. Hangossa pidettiin vastaanottokatselmus 2. kesäkuuta 1943. Tämän jälkeen pataljoona siirtyi junakuljetuksin Tampereelle, jossa järjestettiin seuraavana päivänä paraati Pyynikin urheilukentällä. Presidentti Risto Ryti ja puolustusvoimien ylipäällikkö marsalkka Gustaf Mannerheim eivät osallistuneet tilaisuuteen, jolloin korkea-arvoisin suomalainen paikalla ollut sotilashenkilö oli kotijoukkojen komentaja kenraaliluutnantti Lauri Malmberg. Paraatijoukkoja komensi saksalainen SS-Obersturmbahnführer Hans Collani, ja juhlapuheen piti Helsingin yliopiston rehtori, SS-vapaaehtoistoimikunnan puheenjohtaja Rolf Nevanlinna. Pataljoonan oma sotilaspastori Kalervo Kurkiala piti kenttäjumalanpalveluksen, mikä oli täysin poikkeuksellista virallisesti ateistisessa SS-järjestössä. Osa paraatiin kuuluneista juhlallisuuksista pidettiin Tampereen työväentalossa.[40]

SS-pataljoonan olemassaolo oli vuoden 1943 aikana muodostunut Suomen poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle niin araksi asiaksi, että kaikki sitä koskeva lehtikirjoittelu oli kesäkuun 1943 alussa määrätty Päämajan sensuuritoimiston tarkastettavaksi. Niinpä tiedotusvälineet eivät saaneet Tampereen juhlallisuuksista kertoessaan selostaa juhlapuheita, julkaista SS-miesten haastatteluja eivätkä millään tavoin puuttua Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Pääsääntöisesti määräyksiä noudatettiinkin.[40]

Pataljoona lakkautettiin 11. heinäkuuta 1943, ja miehet siirrettiin vapaaehtoisesti jääviä lukuun ottamatta Suomen armeijan eri joukko-osastoihin.[40]lähde?

Toukokuusta 1942 alkaen Insinööritoimisto Ratas palasi normaaliin liiketoimintaansa, ja sen jälkeen pataljoonaan kuuluneiden asioita hoiti Helsingissä maaliskuuhun 1944 asti SS-Vapaaehtoistoimisto.[41] Lisäksi marraskuussa 1942 perustettiin suomalaisten SS-vapaaehtoisten omaksi asevelijärjestöksi SS-Aseveljet ry, jonka puheenjohtajana toimi everstiluutnantti Kalervo Kurkiala. Yhdistys lakkautettiin syyskuussa 1944 Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklan nojalla fasistisena järjestönä.[42] Se oli helmikuusta 1944 alkaen hoitanut myös lopetetun vapaaehtoistoimiston tehtäviä.[41]

Lapin sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapin sodan sytyttyä presidentti Mannerheim antoi käskyn, jonka mukaan ne entiset SS-miehet, jotka omantunnon syistä kieltäytyisivät taistelemasta saksalaisia vastaan, tulisi vaivihkaa lähettää pois rintamalta ilman syytteitä. Vain harva kuitenkaan käytti tätä oikeutta poisjäämiseen, ja useat entisistä SS-vapaaehtoisista osallistuivat myös Lapin sotaan.[43]

Jatkosodassa ja Lapin sodassa kaatui 113 SS-miestä.[40]

Suomalainen SS-komppania

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalainen SS-komppania
Toiminnassa 1944–1945
Valtio  Saksa
Koko n. 250lähde?
Lempinimi Kalevala
Komentajat
Tunnettuja komentajia Jouko Itälä

Moskovan välirauhan jälkeen Saksan puolelle loikkasi vajaat 30 suomalaista SS-veteraania ja lisäksi eräitä muita suomalaisia. Yleensä loikkarit joko ylittivät rintaman Saksan puolelle tai piiloutuivat viimeisille Suomesta lähteneille saksalaisille laivoille.[44] Himmler nimesi 41. Waffen SS-divisioonan Panssarikrenatööridivisioona Kalevalaksi valmistautuen suomalaisten rekrytointiin, jos puna-armeija miehittäisi Suomen. Kun Saksan puolelle siirtyi vain vaatimaton määrä suomalaisia, muodostettiin heistä SS-komppania.[45][46]

Syyskuun 1944 alussa sekä Lapissa toimineeseen SS-vuoristodivisioona Nordiin että Wehrmachtin Heeresgruppe Nordiin päätettiin perustaa osastot suomalaisloikkareille.[47] SS-Hauptsturmführer Jouko Itälä komennettiin lokakuun alussa aloittamaan Rovaniemellä suomalaisten värväys vuoristodivisioona Nordiin.[47] Hän sai muun muassa SS-Obersturmführer Antti Aaltosen ja Georg H. Hayenin avulla värvättyä Suomesta, Saksasta sekä sotavankileireiltä Norjasta yhteensä 68 suomalaista. Näistä puolet oli sotavankeja, jotka ilmoittautuivat lähinnä nälän ajamina.[47][44] Joukossa oli myös Saksan internoimia suomalaisia merimiehiä, joiden tilanne ei ollut juuri parempi. Moni vapaaehtoinen uskoi Suomen olevan tuhon partaalla. Korkea-arvoisin suomalainen loikkari, jolla ei ollut aiempaa SS-taustaa, oli kapteeni Pentti Railio, joka nimitettiin SS-Hauptsturmführeriksi. SS-upseeri Lauri Törni ja luutnantti Jalo Korpela tuotiin Saksaan saksalaisella sukellusveneellä.[44]

Suomalaisia SS-miehiä koulutettiin ryhmänjohtajiksi talvella 1944–1945 Kongsvikenin tukikohdassa Nordlandin ja Tromssan läänien rajalla Norjassa.[19] Upseerikoulutusta Waffen-SS järjesti Bad Tölzin SS-junkkarikoulussa.[44] Helmikuussa 1945 ryhmänjohtajat siirrettiin Pommerin rannikolle Heringsdorfiin koulutettaviksi tiedustelutehtäviin.[19] Koulutuksesta vastasi RSHA:n Suomen-tiedustelun erikoisosasto Sonderkommando Nord. Tiedustelutehtäviin koulutettiin ainakin kymmenen SS-miestä.[18] Keväällä 1945 perustettiin majuri Otto Skorzenyn komentamaan Jagdregiment 1 -rykmenttiin Neustrelitziin kolmenkymmenen suomalaisen SS-miehen joukko-osasto. Heidät oli tarkoitus kouluttaa aseellisiin erikoistehtäviin, mutta miesten koulutusta ei ehditty aloittaa ennen kuin kun sota päättyi.[19] Suomalainen SS-komppania lakkautettiin viimeistään toukokuussa 1945.[44]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurnbergin kansainvälisen tribunaalin tunnustetun valtion vastuiden henkilökohtaistamista koskevassa tuomiossa koko SS, mukaan lukien Waffen-SS, todettiin eräin tuomiosta ilmi käyvin poikkeuksin rikollisorganisaatioksi. Tuomio teki siten mahdolliseksi SS:n henkilöjäsenten rankaisemisen yksilöinä sotarikoksista.[48]

Sodan jälkeen monet entiset SS-miehet joutuivat punaisen Valpon kuulusteluihin, ja monet menettivät myös työnsä esimerkiksi puolustusvoimissa. Joillekin Lapin sodan aikana saksalaisten puolella palvelleille ja Suomeen palanneille SS-miehille langetettiin maanpetostuomioita. Sen sijaan yleistä rangaistusta suomalaisille SS-miehille ei annettu, päinvastoin kuin useissa muissa maissa.lähde? Esimerkiksi Tanskassa tuomittiin vankeuteen yli 3 600 SS-miestä.[40]

Valpo keräsi tietoja kaikkiaan 726 suomalaisesta SS-vapaaehtoisesta. Valpon arkistosta löytyvistä 683 SS-miehen henkilökortista 308 miehen osalta ei ilmene henkilötietojen lisäksi mitään muuta kuin asianomaisen kuuluminen SS-pataljoonaan. Erityisen kiinnostunut Valpo oli SS-miesten maasta pakenemista koskeneista ilmoituksista, niinpä passien ja viisumien saaminen tehtiin SS-miehille miltei mahdottomaksi. Valpo seurasi tarkoin myös SS-miesten matkoja kotimaassa sekä tarkkaili niitä ihmisiä, jotka olivat tavalla tai toisella tekemisissä SS-miesten kanssa ja auttoivat näitä.[49]

Erään kuulustelupöytäkirjan mukaan Valpo epäili suomalaisten SS-miesten sekaantuneen keväällä 1945 koko laajuudessaan paljastuneeseen asekätkentään ryhmänä. Kuitenkin vain neljä SS-miestä tuomittiin asekätkentälain nojalla 2–3 kuukauden vankeuteen. Kun Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystöä vastaan tehtiin toukokuussa 1947 pommiattentaatti, kolme suomalaista SS-miestä joutui asian vuoksi Valpon kuulusteluihin. Heistä kenenkään ei kuitenkaan voitu osoittaa olleen mukana teossa.[49]

Maanpetoksesta tuomittu Lauri Törni pakeni Yhdysvaltoihin ja aloitti siellä sotilasuran uudestaan. Törni oli ollut Lapin sodan aikana Saksassa Saksan tiedustelupalvelun erikoiskoulutuksessa. Hänen oli tarkoitus toimia saksalaisten Suomeen masinoiman vastarintaorganisaation kouluttajana.[50] Unto Parvilahti palasi Berliinistä Suomeen juuri ennen jatkosodan päättymistä syyskuun alussa 1944, ja Valpo pidätti hänet saman tien maanpetoksesta epäiltynä. Epäilyt eivät riittäneet syytteen nostamiseen, mutta hän joutui jäämään turvasäilöön. Parvilahti luovutettiin keväällä 1945 yhtenä niin sanotuista Leinon vangeista valvontakomissiolle, joka toimitti hänet tuomittavaksi Neuvostoliittoon. Vietettyään siellä yhdeksän vuotta vankileirillä hän palasi Suomeen joulukuussa 1954, ja myöhemmin hän muutti Espanjaan, jossa hän vietti loppuelämänsä.[51]

Laajaksi organisaatioksi paisunut punainen Valpo lakkautettiin niin kutsuttujen vaaran vuosien vähitellen päättyessä vuoden 1948 lopussa, ja sen seuraajaksi perustettiin henkilömäärältään huomattavasti vaatimattomampi Suojelupoliisi (Supo), joka aloitti toimintansa vuoden 1949 alussa. Supo jatkoi SS-miesten valvontaa vielä 1950-luvulla, mutta sillä ei ollut tähän enää poliittisia motiiveja kuten oli ollut Valpolla.[49]

Suomalaiset veteraanit perustivat yhä toimivan Veljesapu-järjestön, jossa oli vuonna 2011 muutamia kymmeniä jäseniä.[4] Kesäkuussa 2018, jolloin tuli kuluneeksi 75 vuotta SS-pataljoonan kotiuttamisesta, suomalaisia SS-miehiä oli järjestön mukaan elossa 12.[52] Pataljoonan viimeinen elossa ollut sotilas, Keuruun Haapamäellä asunut alikersantti Sakari Lahtinen, kuoli 99-vuotiaana 12. lokakuuta 2022.[53][54]

Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla on Waffen-SS:n suomalaisille kaatuneille omistettu muistokivi. Se paljastettiin Puolustusvoimien lippujuhlan päivänä 4. kesäkuuta 1983. Muistomerkki on sankarihauta-alueen pääaukion sivukäytävän hauta-alueella. Elokuussa 2020 muistomerkki tärveltiin ja poliisi tutki rikosta hautarauhan rikkomisena.[55]

Selvitys sotarikoksista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisia vastaan tehtyjen rikosten tutkimiseen keskittynyt Simon Wiesenthal -keskus lähetti talvella 2018 presidentti Sauli Niinistölle kirjeitse pyynnön, että selvitettäisiin virallisesti, osallistuivatko suomalaiset SS-miehet juutalaisten surmaamiseen itärintamalla vuosina 1941–1943. Valtioneuvoston kanslia tilasi toukokuussa 2018 Kansallisarkistolta selvityksen asiasta. Tutkimusaineistona olivat erityisesti SS-miesten päiväkirjat ja kirjeet.[3][56][57][58] Kansallisarkiston tutkijan, professori Lars Westerlundin tekemä englanninkielinen selvitys julkaistiin helmikuussa 2019.[59][60][61] Kansallisarkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisivat siitä laajemman suomenkielinen version joulukuussa 2019.[62]

Kansallisarkiston selvityksen mukaan kaikki suomalaiset vapaaehtoiset eivät aluksi tienneet tuhoamistavoitteista, ja pääosa heistä suhtautui tällöin kielteisesti siviilien ja sotavankien surmaamiseen. Jo vuonna 1942 kuitenkin ainakin osa suomalaisista SS-miehistä syyllistyi siviilien tai sotavankien surmaamiseen. Esimerkiksi joulukuussa 1942 suomalaisia pioneereja oli mukana teloittamassa seitsemää siviiliä ja viittä Venäjän armeijan karkuria Toldzgunin kylässä: SS-vapaaehtoisena palvellut Jaakko Hintikka kuvasi päiväkirjassaan, kuinka teloitettavat vietiin kukkulalle ja ammuttiin:

»”Eipä se vanha vuosi niin päättynyt kun jo luulin. Siinä tuli pieniä muutoksia aivan viime tunneilla. Oli se raaka vuoden loppu, sen kyllä muistaa ilman kirjoittamatta. Saatiin viisi siviilivakoojaa selville ja ne sai loppunsa. Auringonlaskun aikaan ne vietiin mäelle ja ammuttiin. Pari muuta vankia oli läsnä. Oli raakaa touhua kun ne vielä armoa pyysivät mutta ei konepistooli sitä tuntenut. Nuorin oli 17-vuotias ja seuraava 20-vuotias, muut oli partasuita ukkoja. Viimeisenä ammuttiin nuorin, se peitti ensin toiset ja sitten pääsi itse. Oli se kovahermoinen poika, teki vielä kunniaa ennen kuolemaa.”[63]»

Valtioneuvoston kanslian tilaaman selvityksen ulkopuoleltakin on löydettävissä viitteitä siviilien surmaamiseen. Natsi-Saksan SS-joukoissa palvellut Lennart Kihlström kirjoitti päiväkirjaansa toteavaan sävyyn seuraavaa:

»”Lyhyt marssimatka. Tie täynnä kolonnia. Ammuttiin neljä juutalaista. Yövyttiin taivasalla teiden risteykseen.”[64]»

Sodan jälkeen SS-mies Tauno Aarni lausui Ruotsin poliisille: "Om ni visste hur många judar jag skjutit" (Tietäisittepä kuinka monta juutalaista olen ampunut). Myöhemmissä kuulusteluissa Aarni perui lausunnon todeten lopulta ettei ollut ampunut ketään.[65]

Selvityksestä herännyt arvostelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvoston tilaama ja Kansallisarkiston toteuttama selvitys herätti julkista keskustelua, ja esimierkiksi tuolloinen puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) esitti mielipiteenään vastoin selvityksen tuloksia, että suomalaisten SS-miesten päälle oltaisi heitetty epäilyksen varjo ilman todisteita. Evp-everstit Pekka Holopainen ja Kalle Liesinen tyrmäsivät raportin Suomen Kuvalehteen ja Kanava-lehteen kirjoittamissaan vastineissa. Niinistön tavoin, riippumatta selvityksen tuloksista, heidän mielestään siinä leimattiin 1 400 jo edesmennyttä SS-vapaaehtoista sotarikollisiksi: ”On vaikea kuvitella, että selvitykseen käytetyillä 70 000 eurolla olisi voitu saada aikaan vahingollisempaa imagojälkeä.” Jotkut SS-vapaaehtoisten omaiset vaativat selvityksen tekijöiltä julkista anteeksipyyntöä, kun taas toiset omaisista suorastaan ärsyyntyivät silloisen puolustusmisteri Niinistön ja muiden selvitystä moittineiden kommenteista toivoen avoimuutta keskusteluun.[64][66]

Tunnettuja pataljoonassa palvelleita vapaaehtoisia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Vuosina 1944–1945 toimineen suomalaisen SS-komppanian tunnettuja jäseniä olivat muun muassa Claes Purjo, Helmer Kalas ja Mikko Laaksonen.[75][76]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lahde-b.pdf Viitattu 13.9.2024
  2. ↑ Lapin Kansa (Digitilaajille) (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. ↑ a b Minna Nalbantoglu: Suomen SS-miesten tarinat lähilukuun. Helsingin Sanomat, 2.6.2018, s. A 17.
  4. ↑ a b c Ilkka Ahtiainen, Tuntematon sotilas ja hänen vaimonsa. Helsingin Sanomat 15.5.2011 sivu D 3.
  5. ↑ a b Tarkka ja Tiitta, s. 143
  6. ↑ Swanström 2018, s. 33–34.
  7. ↑ Swanström 2018, s. 33.
  8. ↑ Swanström 2018, s. 31.
  9. ↑ a b c Viimeinen suomalainen SS-upseeri ei kadu taistelua Hitlerin riveissä hs.fi. 6.1.2017. (Digitilaajille)
  10. ↑ a b Swanström 2018, s. 56–57.
  11. ↑ Swanström 2018, s. 78–79.
  12. ↑ André Swanström: Eric Fock – ett liv bland nazister, bohemer och artister. Historisk Tidskrift för Finland, 25.10.2024, 109. vsk, nro 2, s. 183–213. ISSN 2343-2888 Artikkelin verkkoversio. (ruotsi)
  13. ↑ a b c Jokipii 2002, s. 184–189.
  14. ↑ Swanström 2018, s. 74–76.
  15. ↑ Swanström 2018, s. 34.
  16. ↑ André Swanström: Valkoisen uskon soturi. Jääkäri, pappi ja SS-mies Kalervo Kurkiala, s. 248–249. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42337-9
  17. ↑ a b Suistola 2008, s. 334–335.
  18. ↑ a b Vertanen 2004, s. 67
  19. ↑ a b c d Lappalainen 1997, s. 114–115
  20. ↑ Swanström 2018, s. 35–36.
  21. ↑ Swanström 2018, s. 47.
  22. ↑ Swanström 2018, s. 41.
  23. ↑ Swanström 2018, s. 54.
  24. ↑ Olli Lehto: Nevanlinna, Rolf (1895–1980) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997 (päivitetty 9.8.2016). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  25. ↑ Swanström 2018, s. 429.
  26. ↑ Parvilahti 1958, s. 122, 142–144.
  27. ↑ Metzger 1984, s. 247.
  28. ↑ Swanström 2018, s. 88.
  29. ↑ Swanström 2018, s. 88–90, 202.
  30. ↑ Swanström 2018, s. 128–129, 182.
  31. ↑ Swanström 2018, s. 93–96.
  32. ↑ Swanström 2018, s. 128–129, 138, 202.
  33. ↑ Posio 2006.
  34. ↑ Jatkosota: Kronikka 1990, s. 130
  35. ↑ Jokipii, 2000, s. 678
  36. ↑ Heikki A. Reenpää: Pojanpoika, Otava, 1998 sivut 190–191
  37. ↑ Suomalaisen SS-sotilaspastorin sensuroimaton päiväkirja paljastaa karmeita yksityiskohtia (Arkistoitu – Internet Archive). Ilta-Sanomat 19.10.2016. Viitattu 19.10.2016.
  38. ↑ Jokipii 2002, s. 300, 302, 305–307, 310–311.
  39. ↑ Jokipii 2002, s. 307–309.
  40. ↑ a b c d e Olli Koikkalainen: Punaisen kaupungin vitivalkoinen päivä. Aamulehti 3.6.2018, s. A16–A19.
  41. ↑ a b Veljesapu-Perinneyhdistys ry, Oy Insinööritoimisto Ratas. (Arkistoitu – Internet Archive)
  42. ↑ Mikko Uola: ”Suomi sitoutuu hajottamaan...”: Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella, s. 36, 38. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1999 ISBN 951-710-119-8
  43. ↑ Jokipii 2002, s. 257.
  44. ↑ a b c d e Åke Söderlund: ”Aatteen, seikkailun vai maanpetturuuden tiellä? Saksan SS-joukoissa vuoden 1944 aseleposopimuksen jälkeen palvelleiden suomalaisten sotilaiden taustat ja värväytymisen vaikuttimet”, s. 53–72 teoksessa Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin. Kansallisarkiston artikkelikirja (toim. Lars Westerlund). Kansallisarkisto, Helsinki 2010 (teoksen verkkoversio)
  45. ↑ Vaarallisilla teillä : viimeiset suomalaiset SS-miehet - Lappalainen, Niilo, 1927-2001 ; Werner Söderström osakeyhtiö 1998 ISBN 9510226653
  46. ↑ Bruce Quarrie, Hitler's Samurai: The Waffen-SS in Action, 2ª ed., Patrick Stephens Limited, 1984, pp. 33-34, ISBN 0-85059-723-4.
  47. ↑ a b c Jokipii 2002, s. 158–160.
  48. ↑ The trial of German major war criminals : proceedings of the International Military Tribunal sitting at Nuremberg Germany avalon.law.yale.edu. Viitattu 6.1.2019. (englanniksi)
  49. ↑ a b c Timo Kiiski: Punainen Valpo vahti SS-miehiä. Suomalaiset SS-miehet: Iltalehden erikoislehti 2020, s. 56–57. Alma Media.
  50. ↑ Vertanen 2005, s. 64.
  51. ↑ Erkki Vettenniemi: Unto Bomanin salattu elämä. Jälkisanat teokseen Uuto Parvilahti: Berijan tarhat, s. 367–369. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19768-1.
  52. ↑ Olli Koikkalainen: Salainen SS-hanke heijasteli Suomen ja Saksan suhteita. Aamulehti 3.6.2018, s. A21.
  53. ↑ Jaakko Muilu: Viimeinen suomalainen SS-mies on kuollut. Helsingin Sanomat, 3.11.2022. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 3.11.2022.
  54. ↑ Kuuskoski, Kaisla: Suomen viimeinen SS-mies Sakari Lahtinen on kuollut 3.11.2022. Ilta-Sanomat.
  55. ↑ Elias Kaskela: Poliisi kaipaa vihjeitä suomalaisten SS-miesten muistomerkin turmelemiseen liittyen Ilta-Sanomat. 21.8.2020. Viitattu 28.7.2024.
  56. ↑ Kansallisarkisto toteuttaa selvityksen suomalaisten SS-vapaaehtoisten osallistumisesta siviilien, sotavankien ja juutalaisten surmaamisiin 1941–1943, (Arkistoitu – Internet Archive) Kansallisarkisto 25.5.2018, viitattu 8.2.2019
  57. ↑ Olli Koikkalainen: ”Juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito”. Aamulehti 3.6.2018, s. A20.
  58. ↑ Matti Konttinen: Suomalaisten SS-miesten väitetyt sotarikokset selvitetään Yle.fi, uutiset. 24.1.2018. Viitattu 2.6.2018.
  59. ↑ Westerlund, Lars: The Finnish SS-Volunteersand Atrocities 1941–1943 Valtioneuvoston kanslian tilaama ja Kansallisarkiston toteuttama arkistoselvitykse suomalaisten SS-miesten osallisuudesta juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen vuosina 1941–1943. 8.2.2019. Kansallisarkisto. Arkistoitu 26.2.2023. Viitattu 26.2.2023.
  60. ↑ Mikko Pesonen: Osallistuivatko suomalaiset SS-miehet juutalaisten surmaamiseen? Virallinen selvitys julkaistaan Yle.fi, uutiset. 8.2.2019. Viitattu 8.2.2019.
  61. ↑ Selvitys: Suomalaiset SS-miehet osallistuivat hyvin todennäköisesti juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen Helsingin Sanomat. 8.2.2019.
  62. ↑ Westerlund, Lars: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon 16.12.2019. Kansallisarkisto. Arkistoitu 29.1.2022. Viitattu 26.2.2022.
  63. ↑ Westerlund, Lars: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943 (Westerlund 2019, 241–245) Suomen valtioneuvoston kanslian Kansallisarkistolta tilaama selvitys suomalaisten SS-miesten osallisuudesta juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen vuosina 1941–1943. 8.2.2019. Kansallisarkisto. Arkistoitu 26.2.2023. Viitattu 22.2.2023.
  64. ↑ a b Junkkari, Marko: Mitä isä teki? (sitaatti esim. s. B 5) Helsingin Sanomat, 17.3.2019, s. B 1–5. Sanoma Osakeyhtiö.
  65. ↑ André Swanström: Suomalaiset SS-miehet ja aseveljeys. Ennen ja nyt, vsk. 21 Nro 2 (2021). Agricola, Suomen humanistiverkko, Historiallinen Yhdistys, Suomen Historiallinen Seura ja Turun Historiallinen Yhdistys.
  66. ↑ Timo Kiiski: Puhtoinen kuva saanut säröjä. Suomalaiset SS-miehet: Iltalehden erikoislehti 2020, s. 44–45. Alma Media.
  67. ↑ Swanström 2018, s. 100–101.
  68. ↑ Swanström 2018, s. 165–166.
  69. ↑ Swanström 2018, s. 80.
  70. ↑ Sotapolku
  71. ↑ Swanström 2018, s. 24–28.
  72. ↑ a b Swanström 2018, s. 337.
  73. ↑ Swanström 2018, s. 102–103.
  74. ↑ Swanström 2018, s. 80–81.
  75. ↑ Kysy kirjastonhoitajalta Kirjastot.fi.
  76. ↑ Eduskunta - kansanedustajat Eduskunta.fi. Viitattu 29 September 2023.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Veikko Elo: Pantin lunastajat, 1993 2. p. Apali, 2006 ISBN 978-952-5026-53-5
  • Niilo Lappalainen: Panssarieverstin kuolema ja muita muistelmia sotavuosilta, WSOY, 1995 ISBN 951-0-20329-7
  • Sakari Lappi-Seppälä: Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa 1945.
  • David Littlejohn: Foreign Legions of the Third Reich, vol 4, 1987
  • Peter Abbot & Nigel Thomas: Germany's Eastern Front Allies 1941–45, 1989
  • Richard Landwehr: Siegrunen, issues #14, 34 and 43
  • Kari Kuusela & Olli Wikberg: Wikingin suomalaiset, Wiking-divisioona oy, 1996 ISBN 951-97506-0-6
  • Paul Carell: Marssi Venäjälle: Barbarossa-suunnitelma, Gummerus, 1964 Näköispainos: Gummerus, 2003 ISBN 951-20-6479-0
  • André Swanström: Hakaristin ritarit. Atena, 2018. ISBN 978-952-300-449-8
  • Lars Westerlund: Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943. Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallisarkisto, 2019. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomalainen_Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona&oldid=22812460”