Porkkalan vuokra-alue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.
Moskovan välirauhan­sopimuksen liitteenä ollut kartta Porkkalan vuokra-alueen rajoista. Kartassa alle­kirjoitukset: Neuvosto­liiton puolelta A. Ždanov ja Suomen puolelta C. Enckell, R. Walden, E. Heinrichs sekä O. Enckell.

Porkkalan vuokra-alue oli Porkkalanniemeä ympäröinyt alue, jonka Suomi joutui vuokraamaan 50 vuoden ajaksi Neuvostoliitolle vuoden 1944 Moskovan välirauhansopimuksen nojalla ja joka oli Neuvostoliiton hallussa vuosina 1944–1956. Alueen 7 252 asukkaan[1] suomalainen väestö ja kotieläimet määrättiin evakuoitavaksi kymmenessä päivässä sopimuksen solmimisen jälkeen eli 29. syyskuuta 1944 mennessä, jolloin alue siirtyi Neuvostoliiton haltuun. Tukikohdan merkitystä lisäsi sen sijainti lähellä Helsinkiä sekä siihen kuulunut Mäkiluodon linnakesaari, jonka rannikkotykeillä oli huomattava kantama. Neuvostoliitto palautti alueen Suomelle ennenaikaisesti vuonna 1956.

Yleistä

Vuokra-alueeseen kuului maata 380,5 km², ja vesialueineen sen pinta-ala oli noin 1 000 km².[2] Siihen kuuluivat Porkkalanniemi ja Upinniemi, niiden edustalla oleva saaristo sekä manneraluetta niemien pohjois- ja länsipuolelta.[3]

Alueeseen kuului suurin osa Degerbyn kunnasta, laajoja alueita Kirkkonummen, Siuntion ja Inkoon kunnista sekä vesialueita ja saaria myös Espoosta. Idässä alueen raja kulki pitkin Espoonlahtea. Kun alue palautettiin Suomelle, Degerby liitettiin Inkooseen, mutta muilta osin kuntien rajat palautettiin samoiksi kuin ne olivat olleet ennen luovutusta.[4]

Sopimuksessa edellytettiin myös Mäkiluodon 12-tuumaisten tornikanuunoiden ja tuliaseman kaluston luovuttamista käyttökelpoisena. Neuvostoliitto maksoi alueesta vuokraa viisi miljoonaa Suomen markkaa vuodessa.[3] Sillä oli sopimuksen mukaan myös oikeus henkilö- ja tavaraliikenteen kannalta tarpeellisiin kulkuyhteyksiin Suomen alueen kautta Porkkalaan.[5]

Vuokra-alueen rajapuomi. (Kuva Caj Bremer.)

Alueella asui 12 vuoden vuokra-aikana noin 30 000 neuvostoliittolaista. Paikallisen oppaan Berndt Gottbergin mukaan Porkkalassa arvellaan olleen myös saksalaisia tai itävaltalaisia sotavankeja sinne rakennettujen saksalaistyylisten bunkkereiden ja rakennusten perusteella.[1]

Vuokra-alueella toimi Neuvostoliiton laivastotukikohta. Varsinainen sotasatama rakennettiin Upinniemeen ja huoltosatama Båtvikiin.[6] Porkkalanniemen Friggesbyhyn rakennettiin lentokenttä, jota käyttivät ainakin MiG-15-suihkuhävittäjät. Degerbyssä sijaitsi tukikohdan toinen, rajavartioston käytössä ollut pienempi lentokenttä. Alueen hallintokeskus toimi Kirkkonummen kirkonkylässä.[7] Tukikohdan strategisesti tärkein osa oli kuitenkin Mäkiluodon linnake kaksoistykkitorneineen.[8]

Suomen rajavartioasemat olivat Luomassa ja Tähtelässä.

Neuvostoarmeija suhtautui luvattomiin rajanylityksiin, niin tahattomiin kuin tahallisiinkin, mielivaltaisesti. Toisinaan luvattomat rajanylittäjät vain ajettiin alueelta pois, mutta joskus seurauksena saattoi olla vuosien vankileirituomio Neuvostoliitossa.[9] Valvonnan nimissä esimerkiksi veneissä tuli olla rekisterikilpi selkeästi näkyvillä.[1]

Porkkalan alueen vuokraus Neuvostoliitolle vahvistettiin uudelleen vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksen 4. artiklassa.[10]

Presidentti J. K. Paasikivi sanoi keväällä 1948 pitämässään puheessa Porkkalan vuokra-alueen muodostavan ”oman värinsä” Suomen puolueettomuuspolitiikalle. Paasikivi totesi, että Neuvostoliiton vuokraoikeus ja kauttakulkuoikeus Suomen alueen halki Porkkalaan ”ei hyvästi sovellu kansainvälisen oikeuden käsikirjoihin”, mutta lisäsi, että ”ratkaisevaa on todellinen elämä monine vivahduksineen, joita kansainvälinen oikeus saa luvan seurata niin paljon kuin ehtii ja kykenee”.[11]

Tukikohdan komentajat

  • syyskuu 1944 – kesäkuu 1945: 1. luokan kapteeni (myöh. kontra-amiraali) Neon Antonov
  • kesäkuu 1945 – huhtikuu 1950: 1. luokan kapteeni (myöh. kontra-amiraali) Konstantin Suhiašvili
  • huhtikuu 1950 – lokakuu 1951: kontra-amiraali (myöh. amiraali) Andrei Tšabanenko
  • lokakuu 1951 – tammikuu 1956: kenraaliluutnantti Sergei Kabanov

[12]

”Porkkalan tunneli”

Junan ikkunat peitetään Kauklahden asemalla.

Vuonna 1947 Suomi sai läpiajo-oikeuden alueen läpi kulkevaa rautatietä pitkin. Tällöin oli kuitenkin junanvaunujen ikkunat suljettava teräsluukuilla, sillä matkustajat eivät saaneet nähdä, mitä alueella tapahtui.[13]

Juniin vaihdettiin neuvostoliittolainen veturi alueen ulkopuolella sijainneiden Kauklahden ja Tähtelän rautatieasemien väliselle osuudelle, ja Neuvostoliiton sotilaat nousivat läpikulun ajaksi vaunuihin valvomaan järjestystä.[13] Tätä rautatien osaa kutsuttiinkin yleisesti ”Porkkalan tunneliksi” tai ”maailman pisimmäksi rautatietunneliksi”.[14] Kuljetuksista maksettiin 50 Yhdysvaltain dollaria junalta.[13]

Harvinainen tilaisuus päästä käymään rautaesiripun takana veti juniin runsaasti ulkomaisia, eritoten amerikkalaisia turisteja – ja neuvostoliittolaiset hyödynsivät tämän tuomalla propagandamielessä vartijoiksi nimenomaan sodassa kasvoihin haavoittuneita ja runsain kunniamerkein koristeltuja miehiä, jotka lisäksi erityisesti valmennettiin esiintymään mahdollisimman asiallisesti mutta tuikeailmeisesti.[14]

Palautus

Pääartikkeli: Porkkalan palautus
Suomalaissotilaat palaamassa Porkkalaan.

Nikita Hruštšovin tultua Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 1953 Neuvostoliitto päätti palauttaa Porkkalan vuokra-alueen Suomelle kansainväliseen politiikkaan liittyen käyttäen sitä lännelle esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa. Myös ohjustekniikan nopean kehityksen mahdollistama pinta-alusten torjunta oli jo vähentänyt kiinteän rannikkotykistön merkitystä meripuolustuksessa. Neuvostoliiton johto harkitsi alueen palauttamista jo vuoden 1955 kevättalvella.[15] Julkisuuteen tieto tuli kuitenkin vasta, kun Suomi ja Neuvostoliitto olivat virallisesti sopineet asiasta Moskovassa Paasikiven valtiovierailun aikana 19. syyskuuta 1955, jolloin samalla YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin 20 vuodella. Vielä pari kuukautta aiemmin, heinäkuun lopulla, jolloin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Eero Wuori oli tiedustellut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Viktor Lebedevin kantaa Porkkalan palautuksesta liikkuneisiin huhuihin, Lebedev oli vastannut Porkkalan olevan ”välttämätön Leningradin puolustukselle ja harmiton Suomelle”.[16] Palautus toteutui 26. tammikuuta 1956, joidenkin näkemysten mukaan ”sopivasti” presidentinvaalien alla[1]. Alkuperäisen sopimuksen mukaan vuokra-aika olisi kestänyt vuoteen 1994 saakka.[17] Neuvostoliitto ehti hajota kolme vuotta aiemmin, vuonna 1991.

Presidentti J. K. Paasikivi piti 22. syyskuuta 1955 radiopuheen, jossa hän totesi palanneensa Moskovasta kotiin ensi kertaa tyytyväisin mielin: ”Kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt.”[18] Eduskunta ratifioi Porkkalan vuokra-alueen palautuksen ja YYA-sopimuksen voimassaoloajan jatkamisen 4. lokakuuta 1955.[19] Hallitus asetti lokakuun lopulla 1955 professori Veli Merikosken johtaman komitean selvittämään Porkkalan palautuksesta aiheutuvia omaisuusjärjestelyjä. Ensimmäinen ikkunaluukuton juna kulki Porkkalan halki 21. joulukuuta 1955.[20] Tukikohdan komentaja, kenraaliluutnantti Sergei Kabanov esitteli Porkkalaa Suomen pääministeri Urho Kekkoselle ja tämän seurueelle 24. tammikuuta 1956. Kaksi päivää myöhemmin Kabanov lakkautti tukikohdan ja luovutti sen suomalaisille.[21] Porkkalan luovutusasiakirjan allekirjoittivat Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä 26. tammikuuta Suomen puolelta pääministeri Kekkonen ja ulkoministeri Johannes Virolainen sekä Neuvostoliiton puolelta varapääministeri Mihail Pervuhin ja suurlähettiläs Viktor Lebedev. Saman päivän aikana rajapuomi nousi Espoonlahden sillalla ja suomalaiset sotilaat marssivat Porkkalaan. Seuraavana päivänä neuvostoliittolaiset järjestivät suomalaisille ja ulkomaisille tiedotusvälineiden edustajille kiertoajelun Porkkalassa.[22] Porkkalasta lähes 12 vuotta aikaisemmin lähtemään joutuneet asukkaat pääsivät palaamaan kotiseudulleen 4. helmikuuta 1956.[23]

Kun palautuksesta oli jo sovittu, neuvostoliittolaiset räjäyttivät ennen poistumistaan useita siellä sijainneita sotilaallisia rakennelmia. Mäkiluodon suuri tykkitorni räjäytettiin 26. lokakuuta 1955, ja tykkien jäännökset kuljetettiin metalliromuna Tallinnaan teollisuuden raaka-aineeksi.[24] Alun alkaen Porkkala oli ollut Neuvostoliitolle kallis, pieni ja vaikeasti huollettava tukikohta. Vuokra-ajan loppua kohti alueella alkoi ilmetä heitteillejätön piirteitä. Kurinpito-ongelmia ja toimettomuutta esiintyi.[1] Helsingin Sanomat kirjoitti elokuun lopulla 1957, että runsas vuosi Porkkalan palautuksen jälkeen viljeltynä oli vain noin neljännes 12 000 hehtaarin viljelykelpoisesta maasta. Työtä aiheuttivat niin peltojen kuivatus kuin rikkaruohojen ja piikkilankaesteiden raivaaminenkin. Degerbyn kirkko oli ehjä, mutta sitä oli käytetty muun muassa monitoimitalona, päiväkotina ja elokuvateatterina. Lisäksi kellotapulin kultainen risti oli kadonnut.[25]

Myös hautausmaita oli tuhottu ja hautakiviä pirstottu. Näistä Neuvostoliitto kyllä maksoi runsaan korvauksen ja vahingot korjattiin, koska läntisiin lehtiin levinneet kuvat uhkasivat romuttaa ainakin osittain sen poliittisen hyödyn, joka palautuksen aikaistamisella oli saatu.[26] Asia sivuutettiin lopulta virallisella tasolla ”joidenkin juopuneiden sotilaiden omavaltaisuutena”. Vaikka Porkkalan palautuksella oli Suomelle sekä poliittisesti että henkisesti erittäin suuri merkitys, Neuvostoliittoon epäluuloisesti suhtautuneissa länsimaissa se leimattiin vain neuvostojohdon halpahintaiseksi propagandatempuksi, koska Porkkala oli menettänyt alkuperäisen strategisen merkityksensä ja Moskova piti samaan aikaan Itä-Euroopan kansandemokratioita tiukassa otteessaan.[27]

Katso myös

Lähteet

  • Leskinen, Jari – Silvast, Pekka: Suljettu aika: Porkkala Neuvostoliiton tukikohtana vuosina 1944–1956. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25128-3

Viitteet

  1. ↑ a b c d e Saaristoreittiä luostarin seesteisyyteen. Töölöläinen, 2009, nro 15, s. 15.
  2. ↑ Leskinen & Silvast 2001.
  3. ↑ a b ”Porkkalan vuokra-alue”, Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo–Qv), s. 3227. Otava, 1973. ISBN 951-1-01070-0
  4. ↑ Nieminen, Jarmo – Iivonen, Jyrki: Porkkala – tapahtumien keskellä, s. 144–145. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2009. ISBN 978-951-25-2013-8
  5. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 150.
  6. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 55.
  7. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 62.
  8. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 57.
  9. ↑ http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1435543293911
  10. ↑ Pariisin rauhansopimus (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika, s. 59. Helsinki: Otava, 2001.
  12. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 50–52, 195–196, 205–206, 208.
  13. ↑ a b c Leskinen & Silvast 2001, s. 257.
  14. ↑ a b Leskinen & Silvast 2001, s. 261.
  15. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 265.
  16. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 209. Helsinki: Otava, 1987.
  17. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 17.
  18. ↑ Paasikiven linja: J. K. Paasikiven puheita ja esitelmiä vuosilta 1944−1956, s. 192–194. Porvoo: WSOY, 1962.
  19. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1957, s. 131. Helsinki: Otava, 1956.
  20. ↑ Mitä Missä Milloin 1957, s. 22.
  21. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 317, 326–327.
  22. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1957, s. 26.
  23. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1957, s. 27.
  24. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 312–313.
  25. ↑ Heino, Mikko: Kotona odottivat vain rauniot. Ilta-Sanomat 24. kesäkuuta 2021, Plus-liite s. 22–24. Sanoma Media.
  26. ↑ Leskinen & Silvast 2001, s. 229–231.
  27. ↑ Jakobson 2001, s. 190.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Porkkalan_vuokra-alue&oldid=22611813”