1100-luvun renessanssi
1100-luvun renessanssin aikaan sydänkeskiajan sosiaalisessa ja poliittisessa ympäristössä tapahtui monia muutoksia, jotka voidaan nähdä eräänlaisena esirenessanssina. Sen aikana eurooppalaisessa tieteessä tapahtui uudenlaista älyllistä heräämistä, joka vaikutti sekä tieteeseen että filosofiseen ajatteluun. Nämä saavutukset loivat pohjaa myöhemmille kirjallisille ja taiteellisille liikkeille, merkittävimpänä Italian 1400-luvun renessanssille ja 1600-luvun tieteelliselle kehitykselle.
Charles H. Haskins oli ensimmäinen, joka puhui sydänkeskiajan renessanssista, joka alkoi noin vuonna 1070. Hän havaitsi, että 1100-luku oli Euroopassa monella tavalla muutoksen ja kehityksen aikaa. Siihen kuuluvat muun muassa ristiretket, kaupunkien nousu, ensimmäiset kansallisvaltiot, romaaninen taide ja goottilaisen tyylin synty; kirjallisuuden uudelleenherääminen; latinankielisten klassikoiden, vanhan latinalaisen runouden ja roomalaisen lain henkiinherättäminen; kreikkalaisen tieteen ja filosofian henkiinherättäminen arabialaisilla lisäyksillä; sekä Euroopan ensimmäisten yliopistojen synty. Haskinsin mukaan vuosisata jätti jälkensä koulutukseen, skolastiseen filosofiaan, eurooppalaiseen oikeusjärjestelmään, arkkitehtuuriin ja kuvanveistoon, liturgiseen draamaan, sekä latinankieliseen ja kansankieliseen runouteen.
1100-luvun renessanssin piirteitä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaupankäynti ja liike-elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjois-Euroopassa perustettiin Hansaliitto 1110-luvulla, kun Lyypekin kaupunki perustettiin vuonna 1158 tai 1159. Monista Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kaupungeista tuli hansakaupunkeja, mukaan lukien Berliini, Bremen, Hampuri, Hannover ja Köln. Hansa toimi myös Suomen Turussa.
1200-luvun loppupuolella venetsialainen kauppias ja tutkimusmatkailija Marco Polo oli ensimmäisiä eurooppalaisia, joka matkusti Silkkitietä Kiinaan. Samoihin aikoihin itään, kuten Mongolivaltakunnan hoviin, matkusti muitakin matkailijoita ja lähetyssaarnaajia, kuten Vilhelm Rubruck, Johannes de Plano Carpini, Andre de Longjumenau, Odoricus Pordenonelainen, Giovanni de Marignolli, Giovanni di Monte Corvino ja Niccolo Da Conti.
Tieteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Keskiajan tiede
Varhaiskeskiajan filosofiset ja tieteelliset opetukset perustuivat muutamiin kreikkalaisiin teksteihin ja niiden selitysteoksiin, jotka olivat säilyneet Länsi-Euroopassa Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen. Suurin osa Euroopasta oli menettänyt yhteyden muinaiseen tietoon.
Tämä tilanne muuttui 1100-luvun renessanssin aikana. Yhteydet islamilaiseen maailmaan Espanjassa ja Sisiliassa ristiretkien aikana mahdollistivat pääsyn islamilaisten filosofien säilyttämiin kopioihin antiikin Kreikan ja Rooman aikaisista teoksista, sekä islamilaisten filosofien niistä tekemiin laajoihin kommentaarioihin ja laajennoksiin. Keskiaikaisten yliopistojen synty sai aikaan uuden infrastruktuurin, joka oli tarpeen tiedeyhteisöjen muodostamiseksi ja auttoi teosten käännöstyössä ja levittämisessä.
1200-luvun alussa oli olemassa tarpeeksi tarkat latinankieliset käännökset lähes kaikista merkittävimmistä antiikin ajan teoksista. Tällöin merkittävät skolastikot, kuten Robert Grosseteste, Roger Bacon, Albert Suuri ja Duns Scotus, alkoivat laajentaa näitä töitä. Monien skolastikkojen töissä voidaan jo nähdä nykyaikaisen tieteellisen metodin ennakointia — muun muassa Grosseteste painotti matematiikan merkitystä luonnon ymmärtämisessä, ja Bacon korosti empirismin merkitystä. Pierre Duhemin mukaan vuoden 1277 oppituomiot Pariisin yliopistossa saivat aikaan nykyaikaisen tieteen synnyn, sillä ne pakottivat ajattelijat luopumaan pelkästä Aristoteles-uskosta ja ajattelemaan maailmaa uusilla tavoilla.
1300-luvun ensimmäinen puolisko näki monia suuria ajattelijoita. Vilhelm Occamilainen esitteli parsimonian periaatteen, jonka mukaan moninaisuutta ei pidä olettaa enempää kuin on välttämätöntä. Hänen mukaansa filosofian tuli keskittyä asioihin joista se voi saada todellista tietoa. Tämä tarkoitti loppua hedelmättömille väittelyille ja siirtymistä luonnonfilosofiassa tieteen suuntaan. Sellaiset oppineet kuin Jean Buridan ja Nicole Oresme alkoivat kyseenalaistaa Aristoteleen oppeja muun muassa mekaniikassa. Buridan kehitti esimerkiksi teorian liikevoimasta, joka oli ensimmäinen askel nykyaikaista inertian periaatetta kohti.
Vuonna 1348 musta surma ja muut onnettomuudet saivat aikaan yhtäkkisen lopun filosofiselle ja tieteelliselle kehitykselle. Myöhemmin uudet kehitysaskeleet johtivat tieteelliseen vallankumoukseen, joka voidaan nähdä myös mustan surman keskeyttämän prosessin jatkona.
Tekniikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Keskiajan tekniikka
1100- ja 1200-luvun aikana Euroopassa nähtiin suuri nousu uusien keksintöjen määrässä. Nämä keksinnöt vaikuttivat muun muassa tuotantoon ja sitä kautta talouskasvuun. Alle sadassa vuodessa keksittiin ja sovellettiin enemmän uusia asioita kun edeltävän tuhannen vuoden aikana. Näihin kuuluivat muun muassa painaminen, ruuti, astrolabi, silmälasit, parempi kello ja paremmat laivat. Kyseiset keksinnöt mahdollistivat osaltaan löytöretket.
Joitakin keksintöjä:
- Ensimmäiset kuvaukset laivan perään kiinnitetystä peräsimestä löytyvät noin vuodelta 1180.
- Varhaisin merkintä tuulimyllystä on Yorkshiresta, Englannista vuodelta 1185.
- Magneettinen kompassi keksittiin Länsi-Euroopassa joskus 1100-luvun loppupuolella.
- Fibonacci esitteli arabialaiset numerot Euroopalle teoksessaan Liber Abaci vuonna 1202.
- Paperinvalmistus lumpuista alkoi Italiassa noin vuonna 1270.
- Silmälasit keksittiin Italiassa 1280-luvun lopulla.
- Rukki tuotiin Eurooppaan (todennäköisesti Intiasta) joskus 1200-luvun loppupuolella.
- Astrolabi palasi Eurooppaan islamilaisen Espanjan kautta.
Skolastiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Skolastiikka
1100-luvulla alettiin suosia Aristoteleen teoksista opittua päätelyä, jota kutsuttiin skolastiikaksi. Se syntyi, kun Aristoteleen loogista päättelyä koskevat teokset saatiin käännettyä kreikasta latinan kielelle, mikä tapahtui ensimmäiseksi Mont Saint-Michelin luostarissa Ranskassa Jakob Venetsialaisen toimesta ennen 1100-luvun puoliväliä.[1] Aristoteleen ohella käännettiin ja pohdittiin hänen teostensa kommentaareja, joita olivat tehneet Moses Maimonides, Avicenna, Averroes ja monet muut alun perin arabiaksi kirjoittaneet oppineet. Merkittäviä skolastikkoja olivat Albert Suuri, Bonaventura ja Pierre Abélard. Skolastikot uskoivat empirismiin ja katolisen kirkon oppien tukemiseen maallisella tutkimuksella, järkeilyllä ja logiikalla. He vastustivat kristillistä mystisismiä ja platonilais-augustinuslaista dualistista oppia sielusta ja näkemystä, jonka mukaan maailma olisi luontojaan paha.
Tunnetuin skolastikko oli Tuomas Akvinolainen, joka johti siirtymää platonismista ja augustinolaisuudesta aristotelismiin. Skolastista metodia käyttämällä hän kehitti mielenfilosofian jonka mukaan mieli oli syntyessään tabula rasa, jolle oli annettu kyky ajatella ja tunnistaa muotoja ja ideoita jumalallisen kipinän kautta.
Taiteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Sylvain Gouguenheim: Aristoteles auf dem Mont Saint-Michel. WBG, 2006/2013. ISBN 978-3-534-25435-4 (saksaksi)
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Mäkinen, Virpi: Keskiajan aatehistoria – Näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehitykseen 1100–1300 -luvuilla. Jyväskylä: Atena Kustannus, 2003.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- A brief analysis of Haskins, Renaissance of the Twelfth Century (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- A bibliography of the twelfth-century renaissance (englanniksi)