Aki Kaurismäki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aki Kaurismäki
Aki Kaurismäki vuonna 2017.
Aki Kaurismäki vuonna 2017.
Henkilötiedot
Koko nimi Aki Olavi Kaurismäki
Syntynyt4. huhtikuuta 1957 (ikä 67)
Orimattila
Ammatti ohjaaja, käsikirjoittaja
Ohjaaja
Tunnetuimmat ohjaukset Mies vailla menneisyyttä
Palkinnot

Parhaan ohjauksen Hopeinen karhu

Grand Prix

Parhaan elokuvan Jussi-palkinto

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto

Parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinto

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Aki Olavi Kaurismäki (s. 4. huhtikuuta 1957 Orimattila) on suomalainen elokuvaohjaaja. Hän on niin sanottu auteur-ohjaaja, toisin sanoen hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse. Kaurismäen tunnetuimpia elokuvia ovat Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011)[1].

Kaurismäen elokuville on tunnusomaista yleiskielinen artikulointi ja valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen. Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat esiintyneet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen.

Kaurismäki on saanut akateemikon arvonimen, josta hän luopui myöhemmin.[2]

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäki syntyi Orimattilassa mutta asui nuoruudessaan useilla paikkakunnilla,[3] kuten Toijalassa ja Lahdessa,[4] joiden elokuvakerhojen aktiivinen jäsen hän oli. Tämän jälkeen 1970-luvun loppupuolella hän opiskeli noin kaksi vuotta tiedotusoppia Tampereen yliopistossa.[5] Omien sanojensa mukaan Kaurismäki katuu, että ei viettänyt noita kolmea vuotta ammattikoulussa, sillä puusepän tai sähköasentajan ammatista ”olisi ollut ainakin jotain konkreettista hyötyä”.[6] Hän työskenteli muun muassa maalarina, astianpesijänä ja hiekkapuhaltajana[7] sekä vuonna 1978 Ilta-Sanomissa kesätoimittajana.[8]

Tampereella asuessaan ja opiskellessaan Kaurismäki osallistui ahkerasti elokuvatoimintaan. Hän oli muun muassa elokuvakerho Monroen jäsen, järjestäjänä Tampereen lyhytelokuvajuhlilla sekä kirjoitti elokuva-arvosteluja ja muita kulttuurijuttuja Tampereen ylioppilaslehteen Aviisiin. Myöhemmin hän kirjoitti myös Filmihulluun.[9] Aivan alun perin Kaurismäki olisi halunnut kirjailijaksi, mutta jäi kuitenkin ”koukkuun” elokuvaan.[10][11][12] Hän on kertonut 1970-luvun puolessavälissä katsoneensa parhaimmillaan 3–6 elokuvaa päivässä, niin televisiosta, Elokuva-arkistossa, elokuvakerhoissa kuin -teattereissa.[7]

Kaurismäki haki opiskelupaikkaa elokuvakoulusta mutta ei päässyt sisään.[13] Hänen veljensä Mika pääsi kuitenkin opiskelemaan elokuvaohjaamista Münchenin elokuvakouluun. Päättötyönsä hän teki Suomessa. Tuloksena oli elokuva Valehtelija (1981), johon Aki teki käsikirjoituksen ja jonka pääosaa hän näytteli. Päähenkilön nimi Ville Alfa otettiin Jean-Luc Godardin elokuvasta Alphaville (1965).[13] Villealfaksi nimettiin myös veljesten perustama elokuvayhtiö, joka jatkoi 1990-luvulle asti. Valehtelija palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnolla.[14]

Valehtelijan jälkeen veljekset ohjasivat yhdessä suomirock-dokumentin Saimaa-ilmiö (1981) ja Mika yksinään puolen tunnin lyhytelokuvan Jackpot 2 (1982), jonka käsikirjoittajana Aki jälleen toimi. Näiden jälkeen alkoi ensimmäisen pitkän fiktioelokuvan suunnittelu. Tuloksena oli elokuva Arvottomat (1982). Käsikirjoituksen Aki laati elokuvaan yhdessä Pauli Pentin kanssa, ja Mika ohjasi sen. Arvottomat on tie-elokuva omaa tietä kulkevista ihmisistä, jotka tarkoituksella jättäytyvät järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, koska eivät pysty jakamaan yhteiskunnan edustamia arvoja. Temaattisesti elokuvan katsotaan olevan jatkoa Valehtelijalle. Myös Arvottomissa esiintyy Akin esittämä Ville Alfa -hahmo. Elokuva sai paljon kiitosta, ja sen katsottiin uudistavan kotimaista ilmaisukieltä raikkaalla tavalla.[15]

Arvottomien jälkeen aukesivat myös Aki Kaurismäen mahdollisuudet toimia ohjaajana. Veljekset tekivät yhteistyötä vielä kahdessa Mikan ohjaamassa elokuvassa: Klaanissa (1984) Aki oli käsikirjoittajana ja Rossoon (1985) Aki teki dialogin. Mutta tämän jälkeen heidän tiensä elokuvantekijöinä erkanivat. Kumpikin keskittyi omaan ohjaajanuraansa, eikä Akikaan enää käsikirjoitellut muiden ohjaajien elokuvia, lukuun ottamatta Veikko Aaltosen esikoiselokuvaa Tilinteko (1987), jonka toisena käsikirjoittajana hän toimi yhdessä ohjaajan kanssa.

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjaajanuran alku ja ensimmäiset elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aki Kaurismäen ohjaajanura alkoi kunnianhimoisesti. Ensimmäisenä pitkänä elokuvana hän toteutti sovituksen Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista: Rikos ja rangaistus (1983) oli 1800-luvun Pietarista nyky-Helsinkiin siirretty tarina murhasta, siihen johtavista syistä ja sen seurauksista. Markku Toikka näyttelee nuorta teurastamotyöläistä, Antti Rahikaiseksi muuttunutta Rodion Raskolnikovia, joka elokuvan alussa tappaa rikkaan liikemiehen. Tämän jälkeen alkaa kissa- ja hiirileikki poliisin ja Rahikaisen välillä. Kaurismäen mukaan elokuva oli kunnianosoitus elokuvan kultaisille vuosille, jolloin yhteen rikoselokuvaan riitti yksi murha.[16] Käsikirjoituksen Kaurismäki laati yhdessä Pauli Pentin kanssa. Elokuva sai kiitosta kriitikolta ja katsojia 70 000. Elokuva säilyi pitkään Aki Kaurismäen katsotuimpana elokuvana Suomessa. Enemmän katsojia sai vasta Mies vailla menneisyyttä, yli 176 000 katsojaa. Se on säilynyt Kaurismäen katsotuimpana elokuvana.[17]

Rikoksen ja rangaistuksen kautta alkoi myös Kaurismäen yhteistyö Timo Salmisen kanssa, joka on kuvannut jokaisen hänen elokuvansa, lukuun ottamatta tv-sovitusta Jean-Paul Sartren näytelmästä, Likaiset kädet (1989). Myös Matti Pellonpäällä oli merkittävä sivurooli elokuvassa. Sittemmin hänestä kehittyikin yksi Kaurismäen luottonäyttelijöitä. Molemmat olivat tosin Kaurismäelle tuttuja jo entuudestaan, sillä he olivat työskennelleet Mikan ohjaamien elokuvien parissa.

Kaurismäki Calamari Unionin ensi-illan aikoihin.

Kaurismäen toinen elokuva oli enemmän tai vähemmän kieli poskessa tehty Calamari Union (1985). Elokuva kertoo viidestätoista Frank-nimisestä miehestä, jotka elokuvan alussa lähtevät vaellukselle Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Matka on pitkä ja vaarallinen. Perille pääsee vain kaksi Frankia, ja hekin huomaavat myöhästyneensä: Eira on jo vallattu. Calamari Union tehtiin halvalla, mustavalkoisena ja pienellä kuvausryhmällä. Käsikirjoituksena toimi yhden A-nelosen mittainen kaavio, ja dialogin ohjaaja kirjoitti yleensä vasta paikan päällä.[18]

Työläistrilogia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskeluaikana ja sitä ennen Kaurismäki toimi useissa eri työläisammateissa, kuten tiskaajana ja postinkantajana.[19] Ehkä juuri siksi hänellä on ollut erityinen suhde työväenluokkaan, jonka elämän kuvaamisesta on tullut yksi hänen tuotantonsa keskeisimmistä teemoista. Tämä edisti myös niin kutsutun työläistrilogian valmistumista. Trilogiaan kuuluvat elokuvat Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).[3] Kaurismäki kuvaili trilogiaa Voima-lehdessä 2005: ”Ensin tulivat Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö, kutsuin niitä luuseritrilogiaksi, muut nimesivät ne jostain syystä työläistrilogiaksi. Eiväthän ne hahmot työläisiä olleet ainakaan perinteisessä mielessä.”[20] Kaurismäen vuoden 2023 elokuva Kuolleet lehdet on neljäs osa työläistrilogiaa.[21]

Trilogian ensimmäinen elokuva kertoo roskakuski Nikanderin ja valintamyymälän kassan Ilonan rakkaustarinan. Elokuvan Varjoja paratiisissa voidaan katsoa merkinneen alkua niin sanotulle kaurismäkeläiselle kerronnalle. Viitteitä tähän oli ollut jo Rikoksessa ja rangaistuksessa, mutta Dostojevskin klassikkoteos oli ollut ikään kuin eräänlaisena ”painolastina” elokuvassa. Varjoja paratiisissa on ennen kaikkea arkirealistinen kuvaus kahden ihmisen rakkaudesta. Koko elokuvan kuvamaailma on karu ja kylmä, vailla romanttisille elokuville tyypillistä visuaalista kauneutta.[22]

Ilona oli Kati Outisen ensimmäinen rooli Kaurismäen elokuvassa. Tämän elokuvan kautta hänestä ja Nikanderia näytelleestä Matti Pellonpäästä muodostui jonkinlainen moderni ja päivitetty, työväenluokkainen versio Ansa Ikosen ja Tauno Palon muodostamasta romanttisesta parista.

Peter von Baghin haastattelukirjan Aki Kaurismäki mukaan idea ja koko käsikirjoitus trilogian toiseen elokuvaan syntyi yhdessä viikonlopussa; elokuvan tuotantotukihakemuksen viimeinen jättöpäivä olisi maanantaina, ja sitä ennen oli saatava jotain aikaan.

Ariel on elokuva Turo Pajalan näyttelemästä kaivosmies Taistosta, joka kaivoksen sulkeuduttua muuttaa Pohjois-Suomesta Helsinkiin työnhakuun. Työpaikkoja ei kuitenkaan löydy, ja hän joutuu asumaan Pelastusarmeijan yömajassa. Lopulta hän päätyy oikeusmurhan uhrina vankilaan. Näiden välissä hän kuitenkin ehtii rakastua Susanna Haaviston näyttelemään useampaa työtä tekevään yksinhuoltajaäitiin. Taisto karkaa sellikaverinsa (Matti Pellonpää) kanssa vankilasta ja suuntaa rakastettunsa ja tämän pojan kanssa M/S Ariel -nimisellä laivalla kohti Meksikoa.

Trilogian viimeistä osaa pidetään koko sarjan julmimpana ja synkimpänä elokuvana. Se on tarina Kati Outisen näyttelemästä Iriksestä, joka tekee työtä tulitikkutehtaassa. Pienen palkkansa hän joutuu tuomaan kotiin äidilleen (Elina Salo) ja isäpuolelleen (Esko Nikkari). Eräänä iltana hän kuitenkin törmää mieheen (Vesa Vierikko) tanssiravintolassa. Yhteisen yön jälkeen Iris kuvittelee, että heidän välillään olisi jotakin pysyvää. Mies kuitenkin hylkää raskaaksi tulleen Iriksen ja vaatii häntä tekemään abortin. Iris päättää kostaa miehelle, sekä häntä kaltoin kohteleville vanhemmilleen myrkyttämällä heidät. Myrkkyä saa myös satunnainen mies baarissa.

Elokuvan tekoaikana Kaurismäki oli kyllästynyt valituksiin siitä, että käsikirjoittaminen ja elokuvan tekeminen olisi hankalaa puuhaa. Hän kuittasi asiat sanomalla, että elokuvan voi tehdä yhdestä tulitikusta, ja Tulitikkutehtaan tytöstä tuli siitä esimerkki.[23] Elokuva on Kaurismäen tuotannossa kaikkein vähäpuheisin. Ensimmäinen repliikki lausutaan vasta ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen: ”Pieni olut”.[24]

Leningrad Cowboys ja Hamlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samoihin aikoihin Tulitikkutehtaan tytön kanssa tehty Leningrad Cowboys Go America (1989) oli elokuva, joka toi Kaurismäelle kansainvälistä mainetta. Elokuva oli samannimisen rock-yhtyeen ympärille rakennettu tarina, joka kertoi Siperiasta Yhdysvaltoihin muuttavan yhtyeen edesottamuksista sen yrittäessä saavuttaa menestystä. Leningrad Cowboys Go America oli sukua Calamari Unionin absurdille huumorille. Kaurismäki ei itsekään ottanut elokuvaa vakavasti vaan on useampaan otteeseen maininnut sen maailman surkeimmaksi elokuvaksi, jos joitain Sylvester Stallonen elokuvia ei oteta lukuun.

Leningrad Cowboys Go America kuvattiin Yhdysvalloissa, ja se oli myös Kaurismäen ensimmäinen englannin kielellä toteutettu elokuva. Pääosaa, yhtyeen manageria, näytteli Matti Pellonpää. Elokuvassa esiintyi myös pienessä osassa Kaurismäen ystävä, yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Jim Jarmusch. Vuonna 1994 Kaurismäki teki elokuvalleen jatko-osan Leningrad Cowboys Meet Moses.

Rikoksella ja rangaistuksella alkanut klassikkofilmatisointien tekeminen jatkui elokuvalla Hamlet liikemaailmassa (1987). Elokuva perustui William Shakespearen näytelmään Hamlet, mutta tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran Suomen nykyaikaan. Nyt tosin absurdimmassa muodossa kuin aikaisemmin. Hamlet liikemaailmassa onkin jälleen kerran sukua Calamari Unionille, mustavalkokuvausta myöten. Elokuva seuraa melko tarkasti alkuperäistekstiä. Hamletin kuuluisa "Ollako vai eikö olla" -monologi on sen sijaan jätetty pois.

1990-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luku merkitsi entistä runsaamman kansainvälisen tunnustuksen aikaa Kaurismäelle. Tietoisuus hänestä ja hänen elokuvistaan levisi etupäässä Keski-Euroopassa. Myös Kaurismäen oma elokuvan tekeminen muuttui kansainvälisemmäksi, hetkelliseksi irtautumiseksi Suomesta ja suomalaisuudessa. 1990-luvulla hän kuvasi Yhdysvaltojen lisäksi elokuvia niin Ranskassa kuin Englannissakin.

Lontoossa kuvattu I Hired a Contract Killer (1990) on elokuva kaasulaitoksen virkamiehestä, joka potkut työstä saatuaan yrittää itsemurhaa. Teko ei kuitenkaan onnistu, joten hän palkkaa itselleen palkkamurhaajan tekemään työn loppuun. Ennen täytäntöönpanoa virkamies ehtii kuitenkin rakastua baarissa tapaamaansa naiseen. Tämän jälkeen hän ei halua enää kuolla, mutta palkkamurhaajaa ei löydy mistään ja virkamies joutuu lähtemään rakastettunsa kanssa pakosalle.

Elokuvassa on nähty yhtymäkohtia Robert Siodmakin elokuvaan Der Mann, der seinen Mörder sucht (1931), ja siksi elokuvaa syytettiinkin Saksassa plagioinnista. Pääosaa elokuvassa näytteli Jean-Luc Godardin ja Francois Truffaut'n elokuvien luottonäyttelijä Jean-Pierre Léaud. Naispääosaa näytteli Margi Clarke.

Kaurismäki oli jo opiskeluaikanaan lukenut Henri Murgerin klassikkoteoksen Boheemielämää ja yrittänyt lähes koko uransa ajan sovittaa siitä elokuvaa. Hän oli koettanut Rikoksen ja rangaistuksen tavoin suunnitella kirjan sijoittamista nykypäivän Helsinkiin, mutta tajusi lopulta, että elokuva pitää kuvata aidoilla kuvauspaikoilla Pariisissa. Mahdollisuus tähän tuli vasta 1990-luvulla, ja elokuva Boheemielämää valmistui 1992.

Boheemielämää on tarina kolmesta taiteilijasta: muusikosta, kirjailijasta ja taidemaalarista ja heidän elämästään ja rakkaussuhteistaan Pariisissa. Elokuva on kokonaan ranskankielinen, ja pääosia näyttelevät Matti Pellonpää ja Kari Väänänen. Pellonpäällä ei osannut ranskaa yhtään, joten hän joutui opettelemaan käsikirjoituksen ulkoa sanasta sanaan. Väänänen puolestaan oli aikoinaan lukenut lyhyen ranskan.

Jean-Pierre Leaudilla on elokuvassa keskeinen sivurooli, kuten myös Kaurismäen veljesten yhteisesti ihailemalla amerikkalaisella elokuvaohjaajaveteraanilla Samuel Fullerilla. Elokuva toi Pellonpäälle parhaan eurooppalaisen näyttelijän palkinnon.[25]

Veikko Nieminen ja Jarmo Vesteri ohjasivat vuonna 1991 Boheemielämää-elokuvan kuvauksista kertovan dokumenttielokuvan Missä on Musette?[26]

Boheemielämän jälkeen Kaurismäki siirtyi jälleen kotimaahan kuvaamaan entisajan Suomea. Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) on elokuva, joka sijoittuu jonnekin nostalgiselle 1960-luvulle. Elokuvan pääosissa ovat kahviaddikti Valto (Mato Valtonen) ja kossuaddikti Reino (Matti Pellonpää). Yhdessä he lähtevät autoilemaan Suomen maaseudulle. Matkalla he kohtaavat venäläisnaisen Klavdian (Kirsti Tykkyläinen) sekä virolaisnaisen Tatjanan (Kati Outinen). Reino ja Tatjana rakastuvat toisiinsa ja lähtevät elokuvan lopussa laivalla Tallinnaan. Valto jää yksin ja palaa kotiin äitinsä luo.

Elokuva toteutettiin mustavalkoisena, ja Reino jäi Matti Pellonpään viimeiseksi rooliksi. Hän kuoli sydänkohtaukseen heinäkuussa 1995.

Juha (1999) on tähän mennessä Kaurismäen viimeinen klassikkofilmatisointi ja viimeinen mustavalkoisena kuvattu elokuva. Se perustuu Juhani Ahon samannimiseen, tunnettuun romaaniin, joka oli filmattu Suomessa jo kaksi kertaa aikaisemmin ja kerran Ruotsissa.

Elokuva on kolmiodraama Mariasta, Juhasta ja Shemeikasta. Juha ja Maria elävät onnellista elämää maaseudulla, kunnes kaupungista tullut Shemeikka tulee paikalle ja kaappaa Marian itselleen. Perillä kaupungissa Maria huomaa kuitenkin päätyneensä pelkäksi ilotytöksi Shemeikan haaremiin. Juha matkustaa kaupunkiin ja kostaa Shemeikalle.

Elokuva on mustavalkoinen, ja se on kuvattu mykkänä. Muista Kaurismäen elokuvista poiketen siihen on myös sävelletty erikseen musiikki. Sävellystyön on tehnyt Anssi Tikanmäki.

Suomi-trilogia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Aki Kaurismäen Suomi-trilogia.

Työläistrilogian ohella Kaurismäen toinen merkittävä elokuvasarja on niin sanottu Suomi-trilogia, jonka kunkin osan tarkoitus on kuvata suomalaisessa yhteiskunnassa olevia ongelmia. Edeltäjänsä tavoin tämäkin trilogia on vahvasti työväenluokkalainen.

Kauas pilvet karkaavat (DVD-kansikuva).

Trilogia alkoi työttömyydestä kertovalla elokuvalla Kauas pilvet karkaavat (1996), jonka alkuperäinen tarkoitus oli olla jatko-osa Varjoja paratiisissa aloitetulle Nikanderin ja Ilonan suhteelle. Pellonpään kuoleman johdosta käsikirjoitusta jouduttiin kuitenkin muuttamaan. Kati Outisen näyttelemä Ilona säilyi edelleen Ilonana, mutta hänen uutta miestään Lauria näytteli Kari Väänänen. Elokuvassa on kohtaus, jossa Ilona poikkeaa hautausmaalla. Pariskunnan kuollutta lasta esittää postuumisti lapsuudenvalokuvansa myötä Matti Pellonpää.

Ankeasta aiheestaan huolimatta elokuva on valoisa tarina 1990-luvun alkupuolen lamavuosien Suomesta. Ilona ja Lauri menettävät elokuvan alussa työpaikkansa saneerausten vuoksi. Pitkällisten taistelujen jälkeen he saavat perustetuksi oman ravintolan, joka lopussa osoittautuu varsinaiseksi menestykseksi. Elokuvan nimi tulee Rauli Badding Somerjoen esittämästä laulusta ”Pilvet karkaa, niin minäkin”.

Kauas pilvet karkaavat oli myös Kaurismäen siihenastisen uran menestynein elokuva. Euroopan maiden lisäksi se levisi useisiin Aasian maihin sekä Yhdysvaltoihin. Elokuva pääsi kilpailemaan Cannesin elokuvajuhlille Kultaisesta palmusta. Palkintoa ei tullut, mutta kriitikot kuitenkin ylistivät elokuvaa.

Trilogian toinen osa Mies vailla menneisyyttä (2002) on tarina asunnottomuudesta. Pohjois-Karjalasta Helsinkiin tullut mies piestään heti hänen astuttuaan ulos junasta Helsingin rautatieasemalla. Hän menettää muistinsa ja ajautuu lopulta asunnottomien asuinalueelle. Elokuvan aikana hän rakastuu Pelastusarmeijan sotilaaseen (Kati Outinen). Synkkyydestään huolimatta elokuvassa on kuitenkin paljon kaurismäkeläistä huumoria, ja elokuva päättyy kaikin puolin onnellisesti.

Pellonpään kuoltua hänen roolinsa peri Markku Peltola. Peltola oli jo aikaisemmin näytellyt pienen osan trilogian edellisessä elokuvassa. Mies vailla menneisyyttä oli suuri menestys, ja se pääsi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana kilpailemaan Oscar-patsaasta. Elokuva sai Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon.[27]

Trilogian viimeinen elokuva Laitakaupungin valot (2006) on kuvaus syrjäytymisestä. Janne Hyytiäisen näyttelemä vartija yrittää huonolla menestyksellä luoda kontaktia sekä työkavereihin että vastakkaiseen sukupuoleen. Rikolliskoplan huiputtamana hän joutuu Arielin Taiston tapaan syyttömänä vankilaan. Elokuvan viimeinen kuva antaa kuitenkin lupauksen toivosta.

Elokuva oli Cannesissa ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, mutta palkintoa ei tullut. Elokuvassa on myös pieni kohtaus, jossa Kati Outinen näyttelee valintamyymälän kassaa. Kohtaus voidaan nähdä suorana viittauksena Varjoja paratiisissa -elokuvaan.

2010-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Le Havre kertoo vapaaehtoiseen maanpakoon vetäytyneestä entisestä menestyskirjailijasta, nykyisestä kengänkiillottajasta Marcel Marxista, joka yrittää pelastaa pakolaispojan. Ranskankielisen elokuvan tapahtumat sijoittuvat pohjoisranskalaiseen Le Havren satamakaupunkiin.[28] Elokuva osallistui Cannesin elokuvajuhlille virallisessa ohjelmassa ja sai Fipresci-palkinnon.[29] Se oli Suomen Oscar-ehdokas.[30] Elokuva sai Suomessa Jussi-palkintoja kuudessa sarjassa.[31]

”Satamakaupunkitrilogian” toinen elokuva Toivon tuolla puolen sai ensi-iltansa 3. helmikuuta 2017. Elokuvan pääosissa näyttelevät Syyriasta Suomeen muuttanut Sherwan Haji ja Sakari Kuosmanen, jonka roolina on maata kiertävä paitakauppias. Muissa rooleissa ovat muiden muassa Kaija Pakarinen, Kati Outinen, Tommi Korpela ja Tuomari Nurmio. Kaurismäki käsikirjoitti ja tuotti elokuvan itse.[32] Elokuva kuvattiin alkusyksystä 2016 Helsingissä, ja sen levityksestä vastasi B-Plan Distribution. Elokuva oli osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.[33] Kaurismäki palkittiin elokuvasta parhaan ohjaajan Hopeisella karhulla Berliinin elokuvajuhlilla 2017.[34] Ranskassa kuvatun Le Havren jälkeen Kaurismäki suunnitteli kuvaavansa myös kaksi seuraavaa elokuvaansa ulkomailla,[35] mutta Toivon tuolla puolen kuvattiin lopulta Suomessa. Satamakaupunkitrilogiaan ei ole tehty kolmatta osaa.

2020-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäki kertoi lopettavansa uransa Toivon tuolla puolen -elokuvan jälkeen.[36] Kesäkuussa 2022 kuitenkin julkistettiin uusi elokuva, Kuolleet lehdet.[37] Kuvaukset alkoivat elokuussa 2022, ja ne keskittyivät Helsingin Kallioon.[38] Elokuva sai ensi-iltansa 15. syyskuuta 2023. Siitä tuli Kaurismäen katsotuin elokuva jo kuudennen esitysviikon jälkeen.[39] Pääosissa esiintyvät Alma Pöysti ja Jussi Vatanen, ja sitä on kutsuttu muun muassa ”klassiseksi pelkistetyksi rakkaustarinaksi”[40] ja ”poliittiseksi romanttiseksi komediaksi”[41]. Kaurismäki itse on kuvaillut elokuvaa Varjoja paratiisissa -elokuvan sisareksi.[42]

Tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäen elokuville on tunnusomaista yleiskielinen artikulointi, valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen sekä runsas tupakanpoltto. Amerikkalainen elokuvakriitikko Roger Ebert esitteli Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan arvostelussa hänen tyyliään: ”Hänen hahmonsa tapaavat seistä paikoillaan ja lausua dialoginsa kuin kerrottaisiin ikiaikaisia totuuksia, ja samalla kamera tapaa olla paikoillaan ja huomioida hahmot ilman suurempia hienouksia. Hänen hahmonsa eivät hymyile paljoa, he nyökkäilevät usein surullisesti, he polttavat paljon ja tuntuvat aina odottavan pahinta.”[43]

Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat näytelleet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen. Kaurismäen henkilögalleriaan lukeutuvat lisäksi sellaiset muilta aloilta tunnetut henkilöt kuin asianajaja Matti Wuori, elokuvatutkija Peter von Bagh tai laulajat Annikki Tähti, Markus Allan ja Veikko Lavi.

Kaurismäki on niin sanottu auteur-ohjaaja. Hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse. Lisäksi auteur-asemaan kuuluu tekijän persoonallinen, valtavirran elokuvista poikkeava kerrontatyyli.

Peter von Bagh jakaa Kaurismäen elokuvat kolmeen lajiin:

Poliittiset kannanotot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2001 Kaurismäki kieltäytyi Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtorin arvosta vastalauseeksi turkiskauppaa siihen aikaan tehneen Marimekon toimitusjohtajan Kirsti Paakkasen saamalle kunniatohtorin arvolle.[44]

Vuonna 2003 hän boikotoi New Yorkin 40. elokuvafestivaaleja osoittaakseen solidaarisuutta iranilaisohjaaja Abbas Kiarostamille, joka ei voinut osallistua samoihin festivaaleihin, koska ei saanut viisumia Yhdysvaltoihin.[45]

Kesäkuussa 2011 Kaurismäki antoi tukensa Helsingissä Romanian romanien puolesta järjestettävälle mielenosoitukselle.[46]

Huhtikuussa 2012 Kaurismäki ehdotti The Guardianin haastattelussa maailman rikkaimman prosentin tappamista. Kaurismäki oli haastattelun aikana humalassa.[47]

2017 Kaurismäki ryhtyi Kulttuuritila Nuijamies-hankkeen suojelijaksi. Hanke pelasti vanhan, kulttuurihistoriallisesti merkittävän elokuvateatterirakennuksen purku-uhan alta.[48]

2019 hän luopui akateemikon arvonimestä protestoidakseen hallituksen metsä- ja kaivospolitiikkaa.[49]

Toukokuussa 2024 Kaurismäki lupasi maksaa Elokapinan Myrskyvaroitus-kampanjaan osallistuvien mielenosoittajien mahdollisia sakkoja.[50] Kaurismäen mukaan maata johtavat poliitikot ja elinkeinoelämä eivät ymmärrä luonnon merkitystä, ja heidän vastustamisessaan kaikki väkivallattomat keinot ovat sallittuja.[51]

Oscar-boikotit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäki on kahdesti boikotoinut Oscar-gaalaa. Vuonna 2002 hänen elokuvastaan Mies vailla menneisyyttä tuli ensimmäinen suomalainen Oscar-ehdokkuuden saanut elokuva, kun se valittiin ehdokkaaksi Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkintoon. Kaurismäki kuitenkin kieltäytyi osallistumasta Oscar-gaalaan vastalauseena Yhdysvaltain johtamaa Irakin sotaa vastaan. Ehdokkuuden hän otti vastaan helpottaakseen elokuvan levitystä Yhdysvalloissa.[52]

Lokakuussa 2006 boikotti nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Kaurismäki ilmoitti vastalauseena Yhdysvaltojen silloiselle politiikalle ja hallinnolle, ettei halua että hänen elokuvaansa Laitakaupungin valot tarjotaan Suomen viralliseksi ehdokkaaksi. Koska Kaurismäen elokuva oli jo valittu ehdolle, Suomi jäi ilman ehdokasta.[52]

Pitkään kestänyt boikotti päättyi vuonna 2011. Kaurismäki antoi luvan asettaa elokuvansa Le Havre ehdolle Suomen Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariin. Kaurismäen mukaan päätökseen vaikuttivat Yhdysvaltojen uusi, demokraattinen presidentti ja sotavoimien vetäminen Irakista.[52][53]

Liikemaailmassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäki perusti vuonna 2021 Karkkilaan elokuvateatteri Kino Laikan.[54][55][56] Aiemmin hänellä oli Karkkilassa myös hotelli Oiva.[57][58][59]

Yhdessä yhtiökumppaneittensa, mm. Peter von Baghin ja veljensä Mikan kanssa hän pyöritti Helsingin Eerikinkadun ja Fredrikinkadun kulmauksessa Andorra-elokuvateatteria vuodesta 1987 ja sen lisäksi vuodesta 1992 Corona-baaria, vuodesta 1993 Kafe Moskova -baaria ja vuodesta 2004 Dubrovnik-baaria, kunnes ne kaikki suljettiin vuonna 2019.[60][61][55][62][63][64] Corona, Andorra, Dubrovnik ja Kafe Moskova muuttivat hotellin alta Vallilan Konepajan alueelle.[65] Andorran vanha kalustus otettiin käyttöön Kino Laikassa.[55]

Kaurismäen veljeksillä on nykyään kaksi ravintolaa: Eerikinkadulla Buenos Aires ja Vallilassa Corona Baari.[66]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäen isä on ekonomi Jorma Kaurismäki, veli elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki ja vaimo taidemaalari Paula Oinonen. Kaurismäki asuu osan vuotta viinitilallaan Portugalissa ja kesäkaudet Suomessa Karkkilassa.[44][3]

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytelokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dokumentit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkät elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttelijänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkintoja ja tunnustuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aki Kaurismäki on palkittu monista teoksistaan muun muassa Jussi-palkinnoin.

Jussi-palkinnot[67]

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aki Kaurismäki on voittanut eniten Jussi-palkintoja, 17. Hänellä on niitä tuplasti enemmän kuin toiseksi eniten (8) voittaneella Mikko Niskasella.[68]

  • Parhaan esikoiselokuvan Jussi elokuvasta Rikos ja rangaistus, 1984
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Rikos ja rangaistus (yhdessä Pauli Pentin kanssa), 1984
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Varjoja paratiisissa, 1987
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö, 1991
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Tuhlaajapoika, 1993 (ohjaus Veikko Aaltonen)
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Boheemielämää, 1993
  • Parhaan tuottajan Jussi elokuvasta Pidä huivista kiinni, Tatjana, 1995[69]
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997.
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Laitakaupungin valot, 2007
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012

Euroopan elokuvapalkinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ehdokkuudet

Euroopan elokuvapalkinto: paras elokuva

Euroopan elokuvapalkinto: paras ohjaaja

Euroopan elokuvapalkinto: paras käsikirjoittaja

Cannesin elokuvajuhien palkinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1996[73]
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2002[74]
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Le Havre, 2011[75][76]
  • Kansainvälisen kriitikkoliiton epävirallinen pääpalkinto elokuvasta Le Havre, 2011[75]
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997[77]
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2002[78]
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Laitakaupungin valot, 2006[79]
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Le Havre, 2011[75]
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Kuolleet lehdet, 2023[80]

Kansainvälinen elokuvakriitikkojen liitto Fipresci

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Fipresci-palkinto elokuvasta Boheemielämää Berliinin elokuvajuhlilla, 1992
  • Grand Prix vuoden parhaalle elokuvalle: Mies vailla menneisyyttä San Sebastiánin elokuvajuhlilla, 2002[81][82]
  • Grand Prix vuoden parhaalle elokuvalle Toivon tuolla puolen, 2017[83]
  • Grand Prix vuoden 2022 parhaalle elokuvalle elokuvasta Kuolleet lehdet San Sebastiánin elokuvajuhlilla vuonna 2023[84]

Muut palkinnot ja tunnustukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • INTERFILM-palkinto elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö Berliinin elokuvajuhlilla, 1990[85]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ https://www.ses.fi/wp-content/uploads/2023/05/Suomalaisten-elokuvien-katsojaluvut-ulkomailla-avoin-data-26.4.2023.xlsx
  2. ↑ Laakso, Ville: Aki Kaurismäki luopuu taiteen akateemikon arvonimestä: Protesti hallituksen metsä- ja kaivospolitiikkaa vastaan Yle. 14.2.2019. Viitattu 29.7.2023.
  3. ↑ a b c Toiviainen, Sakari: ”Kaurismäki, Aki (1957–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 72–73. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ von Bagh 2012, s. 10, 13
  5. ↑ von Bagh 2012, s. 17
  6. ↑ Aho, Mari-Kaisa: Maisteri Matikainen palveluksessa! Eli tarvitseeko toimittaja loppututkintoa? Campus, 1998, nro 2. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.6.2012.
  7. ↑ a b von Bagh 2012, s. 18
  8. ↑ Uutuuskirja: Kaurismäen toimittajaura jäi lyhyeksi – ”töissä usein pikku kaljoissa” (Uutinen Hannes Markkulan kirjasta Presidenttien ja murhamiesten pöydissä.) MTV3 Viihde. 2.4.2015. Viitattu 1.12.2015.
  9. ↑ von Bagh 2012, s. 9, 17
  10. ↑ Nestingen, Andrew: The Cinema of Aki Kaurismäki: Contrarian Stories, s. 66. Columbia University Press, 2013. ISBN 978-0-231-16558-7 (englanniksi)
  11. ↑ Kuva-arkiston kätköistä, osa 1 Tampere Film Festival. Viitattu 1.12.2015.
  12. ↑ Sanottua vuosien varrelta Orimattilan kirjasto. Arkistoitu 1.12.2017. Viitattu 1.12.2015.
  13. ↑ a b von Bagh 2012, s. 8
  14. ↑ Valehtelija Elonet.
  15. ↑ Jalkanen, Vesa: Arvottomat FilmiFin. 13.2.2007. Viitattu 28.6.2012.
  16. ↑ Rikos ja rangaistus (web.archive.org) dvdkotelo.com. Arkistoitu 7.1.2009. Viitattu 28.6.2012.
  17. ↑ Tikkanen, Minttu: Kuolleet lehdet on ylittänyt jo 100 000 katsojan rajan - hipoo jo pian Kaurismäen parasta tulosta Voice. 30.9.2023. Viitattu 7.10.2023.
  18. ↑ Kylmälä, Otto: Suomi- ja suomalaisuudenkuva Kaurismäen veljesten tuotannossa Filmgoer. 25.4.2004. Viitattu 28.6.2012.
  19. ↑ Hautamäki, Maria: Aki Kaurismäki elokuvantekijänä edu.vaasa.fi. 2002. Arkistoitu 28.11.2012. Viitattu 28.6.2012.
  20. ↑ Forss, Timo: Väsynyt susi. Voima, 2005, 7. vsk, nro 10. Helsinki: Voima Kustannus. www.voima.fi. Viitattu 25.6.2008.
  21. ↑ https://yle.fi/uutiset/3-12487604
  22. ↑ Glödstaf, Kari: Varjoja paratiisissa (1986) (we.archive.org) Filmgoer. 2004. Arkistoitu 22.5.2008. Viitattu 28.6.2012.
  23. ↑ Bern, Anna: Aki Kaurismäen kunnian taiteilijat (pdf) Linnunrata. 2005. Viitattu 28.6.2012.
  24. ↑ Kaurismäki-Suomen Akin kieli puhuttele ranskalaisia Tuomas Muraja. Viitattu 5.12.2016.
  25. ↑ European Film Academy – European Film Awards – 1992 European Film Academy. Viitattu 24.11.2012. (englanniksi)
  26. ↑ Missä on Musette? Elonet. Viitattu 1.10.2022.
  27. ↑ Awards All Movie Guide. Viitattu 5.12.2016.
  28. ↑ Kotikatsomo: Le Havre. Yle
  29. ↑ Maison Francaise
  30. ↑ Le Havre odotetusti Suomen Oscar-ehdokkaaksi
  31. ↑ Yle: Kaurismäen Le Havre kahmi Jussi-palkintoja
  32. ↑ Aki Kaurismäen uutta elokuvaa aletaan kuvata tänä vuonna 18.2.2016. Iltalehti. Viitattu 18.2.2016.
  33. ↑ Aki Kaurismäeltä uusi elokuva iltalehti.fi. Viitattu 9.12.2016.
  34. ↑ Berliinin elokuvajuhlilla palkitut berlinale.de. Viitattu 27.3.2017.
  35. ↑ von Bagh 2012, s. 232
  36. ↑ Huhtala, Jussi: Kuolleet lehdet Episodi. 14.9.2023. Viitattu 21.9.2023.
  37. ↑ Laitinen, Ebba: Aki Kaurismäeltä yllätysilmoitus: palaa ohjaamaan vuosien tauon jälkeen Ilta-Sanomat. 10.6.2023. Viitattu 21.9.2023.
  38. ↑ Juonala, Marja: Aki Kaurismäki haastattelussa: Alitajuntani kirjoitti neljännen osan työläistrilogiaan – uusi elokuva sijoittuu pitkälti Kallioon Helsingin Sanomat. 10.6.2023. Viitattu 21.9.2023.
  39. ↑ Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuva rikkoi ohjaajan oman ennätyksen www.iltalehti.fi. Viitattu 26.10.2023.
  40. ↑ Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuva on Suomen Oscar-ehdokas MTV Uutiset. 13.9.2023. Viitattu 21.9.2023.
  41. ↑ Kinnunen, Kalle: Kuolleet lehdet on poliittinen romanttinen komedia – “Maailma kaipasi rakkaustarinaa” Salon Seudun Sanomat. 23.5.2023. Viitattu 21.9.2023.
  42. ↑ Sirén, Vesa: Aki Kaurismäki HS:lle: Alkoholi tuhosi elämäni Helsingin Sanomat. 5.9.2023. Viitattu 21.9.2023.
  43. ↑ Ebert, Roger: The Man Without A Past Chicago Sun-Times. 27.6.2003. Viitattu 13.3.2012. (englanniksi)
  44. ↑ a b c Mäkinen, Esa: Akateemikko Kaurismäki, surumieleinen anarkisti. Helsingin Sanomat, 23.5.2008, s. C1. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.6.2012.
  45. ↑ Bohlen, Celestine: One Visa Problem Costs a Festival Two Filmmakers The New York Times. 1.10.2002. Viitattu 28.6.2012. (englanniksi)
  46. ↑ Räsänen, Saija: Romanien puolesta järjestettävä mielenosoitus saa tukea näiltä julkkiksilta Vihreä Lanka. 6.6.2011. Viitattu 28.6.2012.
  47. ↑ IS: Aki Kaurismäki humalaisessa haastattelussa: ”Rikkaat pitäisi tappaa” Ilta-Sanomat. 5.4.2012. Viitattu 5.7.2024.
  48. ↑ Finnkinon lakkauttama elokuvateatteri sai yllätystukijan elokuvamaailman huipulta – Aki Kaurismäki lähtee puolustamaan vanhaa teatterirakennusta Yle Uutiset. Viitattu 7.4.2021.
  49. ↑ Aki Kaurismäki luopuu taiteen akateemikon arvonimestä: Protesti hallituksen metsä- ja kaivospolitiikkaa vastaan Yle, 2019
  50. ↑ Lehmusvesi, Jussi: Aki Kaurismäki lupaa maksaa Elo­kapinan mahdollisia mielen­osoitus­sakkoja Helsingin Sanomat. 30.5.2024. Viitattu 31.5.2024.
  51. ↑ Aki Kaurismäki tukee Elokapinaa avoimessa kirjeessä Elokapina. 30.5.2024. Viitattu 31.5.2024.
  52. ↑ a b c Aki Kaurismäki päätti pitkän Oscar-boikottinsa. Hs.fi [vanhentunut linkki]
  53. ↑ HS: Kaurismäki päätti Oscar-boikottinsa Turun Sanomat. 12.8.2011. Viitattu 12.8.2022.
  54. ↑ Elokuvat | Aki Kaurismäki haastattelussa: Alitajuntani kirjoitti neljännen osan työläistrilogiaan – uusi elokuva sijoittuu pitkälti Kallioon Helsingin Sanomat. 10.6.2022. Viitattu 8.8.2022.
  55. ↑ a b c "Halusin, että Karkkilassa on talvella muutakin kuin punttisali ja kirjasto", sanoo elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki – tältä näyttää Kino Laikassa Yle Uutiset. 6.10.2021. Viitattu 8.8.2022.
  56. ↑ Toimittaja: Kino Laika hurmasi karkkilalaiset Kaupunkilehti Ykkös-Lohja. 8.12.2021. Viitattu 8.8.2022.
  57. ↑ Anna-Leena Pyykkönen: Kaurismäen näköinen hotelli Helsingin Sanomat. 8.11.1998. Viitattu 8.8.2022.
  58. ↑ Kaurismäki möi Oiva-hotellinsa Yle Uutiset. 8.6.2007. Viitattu 8.8.2022.
  59. ↑ Aki Kaurismäki, hotellinjohtaja (Image) The Life and Media of Gordon F. Sander. Viitattu 8.8.2022. (englanti)
  60. ↑ Helena Ylänen: Kaurismäkien elokuvateatteri on valmis nakoislehti.hs.fi. 19.8.1987. Viitattu 8.8.2022.
  61. ↑ Kaurismäkien Corona-baari aukeaa uudessa osoitteessa – Eerikinkadulla luvassa "Maailmanlopun bileet" Länsiväylä. 11.6.2019. Viitattu 8.8.2022.
  62. ↑ Nyt.fi | Eerikinkadun Corona-baarin ”maailmanlopun bileet” olivat 1990-luvun julkkisten paraati – toimittajamme seurasi viimeiset juhlat oven sulkemiseen kello 4.20 aamulla Helsingin Sanomat. 20.6.2019. Viitattu 8.8.2022.
  63. ↑ Nyt.fi | ”Corona palaa rähjäisempänä kuin koskaan” – Corona-baarin sulkeminen järkytti ravintolamaailmaa, ja nyt ydinhahmot kertovat, miksi se on niin erityinen Helsingin Sanomat. 23.11.2018. Viitattu 8.8.2022.
  64. ↑ Merituuli Ahola: Ravintola Dubrovnikin nimi jäi yli Kaurismäen elokuvasta Helsingin Sanomat. 5.11.2004. Viitattu 8.8.2022.
  65. ↑ Juho Jokinen HS: Klassikkobaari Corona muuttaa ”uhkaavalle, epämääräiselle” seudulle Bruce Oreckin vuokralaiseksi Helsingin Sanomat. 18.6.2019. Viitattu 8.8.2022.
  66. ↑ Corona Baaria pyörittävä Mika Kaurismäki lyttää ehdotetut muutokset ravintolarajoituksiin: ”Sekoittavat yrittäjää entisestään” Yrittajat.fi. 20.10.2020. Viitattu 8.8.2022.
  67. ↑ Suomalainen elokuvapalkinto vuodesta 1944 Jussi-gaala. Viitattu 25.3.2023.
  68. ↑ Filmiaura ry: Jussi-voittajat Jussi-gaala. Viitattu 21.9.2023.
  69. ↑ Sinisalo, Kati (toim.): Elävän kuvan vuosikirja 1996, s. 146. Suomen elokuvasäätiö, Edita, 1996.
  70. ↑ Aki Kaurismäki twistasi ja pokkasi Grand Prix'n Cannesin elokuvajuhlilla yle.fi. 10.5.2011. Viitattu 21.9.2023.
  71. ↑ Aki Kaurismäen elokuva Kuolleet lehdet voitti Cannesin tuomaristopalkinto Prix du Juryn Yle Uutiset. 27.5.2023. Viitattu 28.5.2023.
  72. ↑ Aki Kaurismäelle arvostettu palkinto Cannesin elokuvafestivaaleilla Ilta-Sanomat. 25.3.2016. Viitattu 25.3.2016.
  73. ↑ Commendation of the Ecumenical Jury, Cannes 1996 | inter-film.org www.inter-film.org. Viitattu 18.6.2023.
  74. ↑ Prize of the Ecumenical Jury, Cannes 2002 | inter-film.org www.inter-film.org. Viitattu 18.6.2023.
  75. ↑ a b c Kaurismäki voitti kriitikkopalkinnon Cannesissa Helsingin Sanomat. 21.5.2011. Viitattu 23.5.2011.
  76. ↑ Commendation of the Ecumenical Jury, Cannes 2011 | inter-film.org www.inter-film.org. Viitattu 18.6.2023.
  77. ↑ Cannesin elokuvajuhlat | Pilvet karkaa, niin minäkin Suomalaisen elokuvan juhla sai vahvistusta tangomusiikista Helsingin Sanomat. 20.5.1996. Viitattu 21.9.2023.
  78. ↑ RETROSPECTIVE 2002 Festival-cannes.com. Viitattu 10.10.2023 (englanniksi).
  79. ↑ RETROSPECTIVE 2006 Festival-cannes.com. Viitattu 10.10.2023 (englanniksi).
  80. ↑ Aki Kaurismäen lempeä tragikomedia Kuolleet lehdet valittu Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjaan Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 20.5.2023.
  81. ↑ Kaurismäki kriitikko- palkinnon ylivoimainen voittaja Helsingin Sanomat. 20.9.2002. Viitattu 18.7.2021.
  82. ↑ Grand Prix 2002 – Best Film of the Year fipresci.org. Viitattu 26.8.2023. (englanti)
  83. ↑ Grand Prix 2017 – Best Film of the Year fipresci.org. Viitattu 26.8.2023. (englanti)
  84. ↑ John Hopewell: Aki Kaurismaki’s ‘Fallen Leaves’ Voted Best Film of the Past Year by International Film Critics Federation Fipresci Variety. 23.8.2023. Viitattu 26.8.2023. (englanti)
  85. ↑ INTERFILM Award, Berlin 1990 (Forum) | inter-film.org www.inter-film.org. Viitattu 18.6.2023.
  86. ↑ Kaurismäelle Douglas Sirk -palkinto Helsingin Sanomat. 26.9.2002. Viitattu 18.7.2021.
  87. ↑ Aki Kaurismäki vuoden elokuvatuottaja Helsingin Sanomat. 6.9.2002. Viitattu 24.5.2022.
  88. ↑ Mies vailla menneisyyttä toi ohjaajalle täyden 47000 euron tunnustuksen Helsingin Sanomat. 30.10.2002. Viitattu 18.7.2021.
  89. ↑ LYHYESTI | Aki Kaurismäki sai kansainvälisen kristillisen elokuvapalkinnon Helsingin Sanomat. 15.1.2003. Viitattu 18.6.2023.
  90. ↑ Eskon Puumerkki -palkinto Aki Kaurismäelle Keskisuomalainen. 10.10.2015. Viitattu 13.10.2015.
  91. ↑ Aki Kaurismäki palkittiin parhaasta ohjauksesta Demokraatti. 18.2.2017. Viitattu 18.2.2017.
  92. ↑ Aki Kaurismäelle isoja retrospektiivejä Espanjaan, Itävaltaan, Australiaan ja Ranskaan 26.3.2018. Suomen elokuvasäätiö. Arkistoitu 29.3.2018. Viitattu 28.3.2018.
  93. ↑ Apfi: Av-alan palkintoja jaettiin Screen Helsinki -tapahtumassa: Vuoden Screen-teko -palkinnon sai Petra Tarjanne, Kuolleet lehdet -elokuvalle kaksi palkintoa APFI. 7.9.2024. Viitattu 21.10.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-14868-0
  • Brooke, Michael: Minor quay. Aki Kaurismäen haastattelu, Sight & Sound, toukokuu 2012. (englanniksi)
  • Hukkanen, Marja-Leena: Kaihon kultamaa. Valokuvia Aki Kaurismäen elokuvista. (Esipuhe: Peter von Bagh. Kuvatekstit: Aki Kaurismäki. Liittyy samannimiseen näyttelyyn) Helsingissä: Otava, 1997. ISBN 951-1-14287-9
  • Nestingen, Andrew: The Cinema of Aki Kaurismäki. Contrarian Stories. New York: Wallflower Press, 2013. ISBN 978-0-231-16558-7 (englanniksi)
  • Timonen, Lauri: Aki Kaurismäen elokuvat. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-20617-6

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aki_Kaurismäki&oldid=22722248”