Brasilian historia

Brasilian lippu

Brasilian historia on Etelä-Amerikan maalle tyypillinen historia: ensin Euroopan valtion siirtomaana, ja sitten itsenäistyminen 1800-luvun alussa. Itsenäistymisen jälkeen alkoivat valtataistelut sotilasvallankaappauksineen sekä painiskelu valtavien sosiaalisten ja taloudellisten ongelmien kanssa.

Esihistoria

Intiaaneja saapui Brasilian alueelle jo noin 14 000 vuotta sitten. Aiemmin luultiin, että Brasilian alueelle ei syntynyt mitään korkeakulttuureita Andien ja Väli-Amerikan tapaan, mutta tämä tieto on osoittautunut vääräksi. Amazonjoen suulla kukoisti vuosina 500–1500 niin sanottu Santarémin kulttuuri, jolta on säilynyt korkeatasoista keramiikkaa ja jopa neliökilometrin suuruisien asutuskeskusten jäänteitä. Samoilta seuduilta on säilynyt myös koko Amerikan mantereen vanhinta keramiikkaa noin vuodelta 5000 eaa. Lisäksi Amazonin sivujoen Xingun rantamailta ovat tutkijat löytäneet merkkejä järjestäytyneestä kulttuurista, joka rakensi geometrisesti suunniteltuja kaupunkeja ja seremoniakeskuksia niitä yhdistävine teineen. Amazonian intiaanikulttuurit tuhoutuivat viimeistään 1500- ja 1600-luvuilla eurooppalaisten tuomiin, mutta heidän edellään kulkeviin tautiepidemioihin, ja pian sademetsät hautasivat niiden jäänteet alleen. Intiaanit olivat asuttaneet koko nykyisen Brasilian alueen, mutta ilmeisesti vain Amazoniaan syntyi jonkinlaisia korkeakulttuureita. Muualla intiaaniväestö vietti puolinomadista elämää harjoittaen pienimuotoista maataloutta, metsästystä, kalastusta ja keräilyä.

Siirtomaavallan kausi

Vuonna 1500 portugalilainen tutkimusmatkailija Pedro Alvares Cabral saapui ensimmäisenä eurooppalaisena Brasilian rannikolle, lähelle nykyistä Porto Seguron kaupunkia. Jo aikaisemmin, 7. kesäkuuta 1494, Espanjan ja Portugalin kesken oli tehty Tordesillasin sopimus, jolla maat jakoivat keskenään Euroopan ulkopuolisen maailman. Sopimuksessa määriteltiin etelä-pohjoissuuntainen jakolinja, joka vastaa noin pituuspiiriä 47 °W. Espanja sai jakolinjan länsipuoliset alueet, Portugali puolestaan kaikki itäpuoliset. Portugali sai Brasilian vahingossa, sillä sopimusta tehtäessä ei tiedetty Amerikan ulottuvan sovitun linjan itäpuolelle. 1500-luvulla portugalilaiset saapuivat ottamaan ”omaisuutensa” haltuunsa. Tordesillasin sopimuksen seurauksena Brasilia on ainoa Latinalaisen Amerikan maa, jonka virallinen kieli on portugali.

Seuraavan kerran Brasiliassa kävi eurooppalaisia, kun löytöretkeilijä Fernao de Magalhaes viivähti siellä vuonna 1519. Eräs hänen retkikuntaansa kuuluvista kuvasi maan alkuperäisväestöä näin:

»Brasilialaiset ovat pikemminkin oliivinvärisiä kuin mustia, ja miehet niin kuin naisetkin tatuoivat sekä kasvonsa että ruumiinsa. Miehet leikkaavat tukkansa, eikä heillä ole partaa. Melkein kaikilla miehillä on alahuuleen puhkaistu kolme reikää, joissa he pitävät pieniä lieriön muotoisia kiviä. Nämä ihmiset ovat tavattoman herkkäuskoisia ja siivoluonteisia. Heidät saisi vaikeudetta kääntymään kristinuskoon.»

Vasta vuonna 1532 portugalilaiset perustivat ensimmäisen, Sao Vicenten siirtokunnan Atlantin rannikolle. Vuonna 1549 Brasilian siirtomaahallinto määräsi Brasilian kuvernööriksi Tome da Souzan, joka perusti maan pääkaupungiksi Salvadorin (nykyisen Bahian). Tämän jälkeen uusia siirtokuntia perustettiin nopeassa tahdissa, ja niiden pääelinkeinoiksi tulivat brasilpuun (Caesalpinia echinata) myynti (siitä saatiin punaista väriainetta) sekä orjatyövoimaan perustuva plantaasimaatalous. Plantaaseja oli aluksi vain rannikkotasangolla, lähinnä nykyisessä Bahian osavaltiossa. Suurtiloilla tuotettiin ennen kaikkea sokeriruokoa mutta myös puuvillaa ja tupakkaa. 1700-luvulta lähtien brasilialaisilla plantaaseilla alettiin tuottaa myös kahvia ja kaakaota. Työvoimana maataloudessa käytettiin aluksi intiaaneja, mutta koska intiaanit eivät olleet mitään helposti alistettavaa työvoimaa, päätettiin maahan tuoda mustia Afrikasta. Nykyisen Rio de Janeiron seudulta löydettiin 1700-luvun alussa jalometalleja ja timantteja, minkä seurauksena alueelle saapui valtavasti siirtolaisia. Rio de Janeirosta tuli merkittävä satamakaupunki, ja vuonna 1764 Brasilian pääkaupunki. Brasiliasta tuli 1700-luvulla maailman johtava kullantuottaja, ja vauraus alkoi näkyä myös siirtokunnissa eikä vain emämaassa. Vuonna 1800 Brasiliassa asui noin 3,5 miljoonaa ihmistä, joista mustia orjia oli noin puolet.

Itsenäistyminen ja keisarikunta

Pääartikkeli: Brasilian keisarikunta

Brasilian keisarikunnan lippu 1822–1889.

Ranskan keisarin Napoleon Bonaparten armeija hyökkäsi vuonna 1807 Brasilian emämaahan Portugaliin ja miehitti sen. Tämän seurauksena Portugalin kuningas Juhana VI pakeni Brasiliaan ja alkoi pitää hovia Rio de Janeirossa. Hän alkoi kehittää maata voimakkaasti. Juhana VI palasi vuonna 1821 takaisin Portugaliin, mutta jätti poikansa Dom Pedron hallitsemaan Rio de Janeiroon. Tilanne alkoi kuitenkin kiristyä Portugalin keskushallinnon ja Dom Pedron välillä, joka vuonna 1822 julisti Brasilian riippumattomaksi keisarikunnaksi ja kruunautti itsensä keisariksi. Neljä vuotta myöhemmin Portugali tunnusti maan itsenäisyyden.

Keisari Pedro I yritti hallita valtakuntaansa itsevaltaisesti, mikä herätti vihaa brasilialaisissa suurtilallisissa ja liikemiespiireissä. Lisäksi vuonna 1828 Brasilia menetti Uruguayn maakunnan, joka Ison-Britannian tuella julistautui itsenäiseksi valtioksi. Tämä kasvatti entisestään keisarin vastaista oppositiota. Myös keisarin epäsäännöllinen yksityiselämä herätti ärtymystä kansan ja katolisen kirkon piirissä. Lopulta vuonna 1831 Pedro I luopui pitkän painostuksen jälkeen kruunustaan vasta viisivuotiaan poikansa hyväksi, minkä jälkeen hän lähti maanpakoon Britanniaan.

Uusi keisari julistettiin täysi-ikäiseksi ja kruunattiin keisariksi nimellä Pedro II. Hänen aikanaan Brasilia siirtyi liittovaltiomuotoiseksi keisarikunnaksi, kun maakunnat saivat itsehallinnon ja omat lainsäädäntöelimensä. Muussa politiikassaan Pedro II jatkoi isänsä itsevaltaista linjaa ja suosi orjia omistavia suurtilallisia. Orjien tuonti Afrikasta oli tosin lakkautettu vuonna 1831, mutta jo maassa oleva musta väestö oli edelleen isäntiensä omaisuutta ja heidän lapsensa syntyivät orjuuteen. Yhteensä Brasiliaan tuotiin 3,5 miljoonaa orjaa, siis paljon enemmän kuin Yhdysvaltoihin, jonne tuotiin 430 000 orjaa.

Pedro II:n ulkopolitiikka oli hyvin myrskyisää: vuonna 1852 alkoi sota Argentiinaa vastaan, vuonna 1863 Brasilia sekaantui Uruguayn sisällissotaan ja 1865 Uruguay, Argentiina ja Brasilia taistelivat yhdessä Paraguayta vastaan. Naapurivaltio Paraguayn väestöstä sodassa menehtyi 70 prosenttia, joten sota oli väestöön suhteutettuna kaikkien aikojen verisin.

Vuonna 1888 keisari teki Euroopan-matkan, jonka aikana hänen sijaishallitsijanaan toiminut prinsessa Isabella käytti tilaisuutta hyväkseen ja vahvisti lain, jolla orjuus lakkautettiin lopullisesti koko valtakunnasta. Tämä kuitenkin herätti valtavaa suuttumusta maata omistaneen yläluokan piirissä, ja kun keisari palasi Euroopasta, hän huomasi menettäneensä kaiken tuen. Armeija pakotti yli 50 vuotta maata hallinneen Pedro II:n luopumaan vallasta ja poistumaan maasta. Brasilia julistettiin tasavallaksi, ja vuonna 1891 säädettiin Yhdysvaltain mallin mukainen perustuslaki.

Tasavallan kausi

1800-luvun lopulla Brasilian väkiluku oli noin 15 miljoonaa ja uusia siirtolaisia saapui yli 100 000 vuodessa. Kahvi ja raakakumi olivat 1880-luvulla nousseet päävientituotteiksi, uusia plantaaseja perustettiin kaiken aikaa ja myös teollisuus kehittyi nopeaa vauhtia. Talouskasvu oli ripeää, mutta samalla jo ennestään suuret tuloerot kasvoivat huimasti. Pinnan alla kyteneestä tyytymättömyydestä huolimatta olot pysyivät verraten rauhallisina 1920-luvun alkuun saakka, koska ensimmäinen maailmansota kiihdytti maataloustuotteiden kysyntää ja vauhditti siten myös Brasilian talouskasvua. Vuosikymmenen alkupuolella tapahtui kuitenkin joitakin sotilasvallankaappauksen yrityksiä, ja kun kansainvälinen talouslama vuonna 1929 saapui, romahtivat myös kahvin maailmanmarkkinahinnat, ja tätä kautta myös koko Brasilian talous. Tästä oli seurauksena lokakuun 1930 sotilasvallankaappaus, joka nosti valtaan kenraali Getúlio Vargasin.

Getulio Vargasin valtakaudella Brasilian teollisuustuotantoa, sosiaaliturvaa sekä koulujärjestelmää kehitettiin voimakkaasti. Varjopuolena kuitenkin oli, että vuonna 1937 hän otti itselleen diktaattorin valtuudet, hajotti parlamentin, lakkautti perustuslain ja kielsi poliittisten puolueiden toiminnan. Toisen maailmansodan syttyminen nosti jälleen brasilialaisten maataloustuotteiden kysyntää maailmalla, mikä rauhoitti oloja ja nosti talouden kasvuun. Vuonna 1942 Brasilia julisti sodan akselivalloille (Italia, Saksa ja Japani) ja lähetti vuonna 1943 jopa omia joukkoja taistelemaan Eurooppaan Italian rintamalle. Sodan päätyttyä maa oli mukana yhdessä muiden liittoutuneiden kanssa perustumassa Yhdistyneitä kansakuntia vuonna 1945. Samaan aikaan Vargasin sisäpoliittinen asema kuitenkin horjui. Hänen täytyi tukeutua vasemmistoon pysyäkseen vallassa ja toteuttaakseen radikaalia uudistusohjelmaansa, mikä herätti tyytymättömyyttä armeijan ja oikeistolaisten piirien taholta. Lokakuussa 1945 Getulio Vargas syrjäytettiin sotilasvallankaappauksessa. Hänen tilalleen presidentiksi asetettiin Enrico Gaspar Dutra, joka palautti demokratian, säädätti uuden perustuslain ja kielsi kommunistien toiminnan. Diplomaattiset suhteet Neuvostoliittoon katkaistiin. Vargas ei kuitenkaan luovuttanut. Hän osallistui vuonna 1950 presidentinvaaleihin ja voitti ne selkeästi. Vargas jatkoi kesken jäänyttä uudistusohjelmaansa: hän muun muassa kansallisti öljyteollisuuden ja pyrki parantamaan maaseudun elinoloja jakamalla maata tilattomalle väestölle. Lisäksi hän pyrki kaventamaan yhdysvaltalaisten yritysten siihen saakka maassa nauttimia etuja. Tämä herätti jälleen huolestuneisuutta armeijan ja omistavan luokan piirissä, ja Vargasia painostettiin kaiken aikaa eroamaan. Tähän hän ei kuitenkaan suostunut, vaan teki mieluummin itsemurhan vuonna 1954.

Vargasin tilalle presidentiksi tuli João Café Filho, mutta hän joutui eroamaan virastaan jo vuonna 1955. Hänen seuraajakseen presidenttinä tuli Juscelino Kubitschek de Oliveira. Armeija suhtautui alusta alkaen vihamielisesti myös presidentti Kubitschekiin, mutta hän onnistui siitä huolimatta toteuttamaan jo pitkän aikaa suunnitteilla olleen suurhankkeen: siirtämään Brasilian pääkaupungin Rio de Janeirosta harvaan asuttuun sisämaahan. Tällä tavoin Kubitschek yritti innostaa rannikon suurkaupunkien slummeissa asuvia muuttamaan sisämaahan johon hän arveli kätkeytyvän suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Uusi pääkaupunki Brasília vihittiin käyttöön vuonna 1960, ja samana vuonna presidentinvaalit voitti Janio da Silva Quoadros, joka ehti armeijan vastustuksen vuoksi toimia virassaan vain seitsemän kuukautta. Hänen tilalleen tuli vasemmistolainen João Goulart, joka aloitti muun muassa maareformin ja solmi jälleen diplomaattisuhteet Neuvostoliittoon.

Sotilasvalta

Näyttelijöiden mielenosoitus sensuuria vastaan 1968.

Muistomerkki kidutuksen uhreille Recifessä.

Goulartin vasemmistolainen politiikka suututti armeijan lopullisesti, ja huhtikuussa 1964 tapahtui sotilasvallankaappaus. Presidentti Goulart pakeni maasta. Valtaan astui upseerijuntta. Tällöin alkoivat väkivaltaiset vasemmistolaisten ammattiyhdistysaktiivien pidätykset ja ”katoamiset”. Nämä liittyivät muun muassa työnantajien ja paikallisviranomaisten kytköksiin, vaikka nämä saivatkin lain mukaan silloin toimia.

Sotilashallinnon pahimman ihmisoikeusrikokset tapahtuivat kenraali Emílio Garrastazu Médicin hallitessa maata 1969-1974. Medicin kovaotteinen hallitus kukisti kaiken oppositiotoiminnan keinoista välittämättä. Radikaaleja vasemmistolaisia kidutettiin, joskus kuolemaan asti. Samaan aikaan maan talous kasvoi nopeasti, 10 %:n vuosivauhtia. Näin sotilashallituksen talouspolitiikka onnistui aluksi kohtalaisen hyvin, sillä ulkomaisia investointeja tuli runsaasti maahan. Brasilia oli merkittävä öljyntuojamaa. Tällöin 1970-luvun öljykriisi aiheutti niin voimakkaan inflaation, ettei Brasilian suhdanteille altis talous kestänyt sitä. Geisel hellitti oppositioon kohdistunutta painostusta jonkun verran ja sotilasdiktatuurin purkamisesta alettiin puhua vuoden 1977 tienoilla. Kesti vuoteen 1985, ennen kuin maa oli taas siviilihallinnossa.

Takaisin demokratiaan

Valtion heikko taloustilanne kasvatti jälleen kerran tyytymättömyyttä, ja sotilasjuntan asema alkoi horjua. Puhkesi lakkoja ja demokratiaa vaativia mielenosoituksia. Tästä huolimatta oppositio sai tahtonsa läpi vasta vuonna 1985, kun presidentiksi valittiin Tancredo Neves. Neves kuitenkin sairastui ja kuoli ennen virkaanastujaisiaan, ja lopulta uudeksi presidentiksi tuli José Sarney. Lopullisesti paluu siviilihallintoon varmistui saman vuoden toukokuussa, kun parlamentti vahvisti uuden perustuslain, jonka myötä esimerkiksi presidentinvaaleista tuli suorat kansanvaalit. Brasilia siirtyi jälleen monipuoluejärjestelmään ja on pysynyt siitä lähtien siinä monista vaikeuksista huolimatta: esimerkiksi vuonna 1992 presidentti Collor de Mello joutui eroamaan korruptiosyytösten vuoksi.

Vuoden 2000 tienoilla Brasiliassa oli toimiva demokratia. Tuloerot olivat edelleen valtavat. Brasilian väestöstä noin kolmannes oli lukutaidotonta, samoin noin kolmannes asui suurkaupunkien slummeissa. Maassa oli noin 7–9 miljoonaa katulasta, jotka elättävät itsensä varastamalla, kerjäämällä ja prostituutiolla.

Lulan kausi

Vuonna 2002 Luiz Inácio Lula da Silva valittiin maan ensimmäiseksi vasemmistolaiseksi presidentiksi yli 40 vuoteen. Vuonna 2006 hänet valittiin toiselle nelivuotiskaudelle. ”Lula” oli populisti, joka toisaalta suosi maan omistajaeliittiä ja pyrki kehittämään maan taloutta. Lulan kaudella Brasilia kuului keskiköyhiin nopean talouskasvun BRIC-maihin, joihin luetaan myös Venäjä, Kiina ja Intia.

Maan talouskasvua edisti alkutuotannon tuotteiden, muun muassa soijan ja biopolttoaineen kysynnän lisääntyminen. Lula auttoi köyhiä muun muassa Fome Zero- ja Bolsa Familia -ohjelmilla ja hänen aikanaan maanomistajien ja maatyöläisten väkivaltaiset konfliktit vähentyivät. Lula nosti minimipalkkoja. Vuoden 2005 lopussa Brasilia maksoi velkansa pois IMF:lle. Brasilia oli aiemmin tunnettu maailman velkaantuneimpana maana.

Lulan kaudella tuloerot kapenivat nopeammin kuin muualla Latinalaisessa Amerikassa, sillä Lula käytti valtion rahaa sosiaalimenoihin suhteessa enemmän kuin missään muussa Latinalaisen Amerikan maassa. Tästä Lula sai tietenkin osakseen myös arvostelua. Koska Lula koetti miellyttää sekä maan rikkaita että köyhiä, hän ei esimerkiksi maanjakokysymyksissä ollut kaikessa köyhien mieleen. Lula epäonnistui omien sanojensa mukaan sotilasvallan ajalta periytyvän puoluekielteisen, korruptiota suosivan suhtautumisen pois kitkemisessä. Lula piti välejä sekä Yhdysvaltoihin että Yhdysvaltain vastustajaan, Venezuelan Hugo Cháveziin. Silti Lulan Brasilia asettui monessa kysymyksessä Yhdysvaltoja vastaan eikä esimerkiksi hyväksynyt Irakin sotaa. Lulaa kannatti yli 70 prosenttia väestöstä vielä hänen toisen kautensa lopussa.

Dilma Roussef ja Michel Temer

Vuonna 2010 Lulan puolueen Dilma Rousseffista tuli maan ensimmäinen naispresidentti. Hän oli Lulan itse valitsema suosikki seuraajakseen . Lokakuussa 2014 Roussef valittiin uudelleen presidentiksi.Toukokuussa 2016 Rousseff pakotettiin virkavapaalle virkarikossyytteiden takia, presidentin tehtäviä alkoi hoitaa varapresidentti Michel Temer. Elokuussa 2016 Brasilian senaatti erotti Dilma Roussefin budjettilakien rikkomisen takia presidentin virastaS. amalla loppui vasemmistolaisen työväenpuolueen (PT) 13 vuotta kestänyt valtakausi. Keskustalainen varapresidentti Michel Temer toimi Brasilian presidenttinä Roussefin toisen kauden loppuun saakka.

Bolsonaron kausi 2018–2022

Keskustavasemmisto hävisi vuoden 2018 presidentinvaalit. Niissä nousi presidentiksi entinen armeijan kapteeni, kongressiedustaja Jair Bolsonaro. Bolsonaroa kannattivat Brasilian vaikutusvaltaiset talouspiirit. Tarkkailijat luonnehtivat Bolsonaroa äärioikeistolaiseksi. Brasilian diktatuurikausina rikollisjoukkoja oli vähän ja kansantalous menestyi, minkä vuoksi Bolsonaron myötämielisyys diktatuuriaikaa kohtaan herätti brasilialaisissa vastakaikua.

Bolsonaron hallinto lähestyi Donald Trumpin hallintoa Yhdysvalloissa. Bolsonaro otti etäisyyttä latinalaisen Amerikan vasemmistolaisiin hallituksiin ja korosti Brasilian ja Israelin läheisiä välejä.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Brasilian historia Wikimedia Commonsissa

Amerikan historia maittain

• Antigua ja Barbuda
• Argentiina
• Bahama
• Barbados
• Belize
• Bolivia
• Brasilia
• Chile
• Costa Rica
• Dominica
• Dominikaaninen tasavalta
• Ecuador
• El Salvador
• Grenada
• Grönlanti¹
• Guatemala
• Guyana
• Haiti
• Honduras
• Jamaika
• Kanada
• Kolumbia
• Kuuba
• Meksiko
• Nicaragua
• Panama
• Paraguay
• Peru
• Puerto Rico¹
• Saint Kitts ja Nevis
• Saint Lucia
• Saint Vincent ja Grenadiinit
• Suriname
• Trinidad ja Tobago
• Uruguay
• Venezuela
• Yhdysvallat

1: Epäitsenäinen alue