Tämä on lupaava artikkeli.

David Foster Wallace

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kirjailijaa. David Foster Wallace on myös D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran nimi.

David Foster Wallace
David Foster Wallace vuonna 2006.
David Foster Wallace vuonna 2006.
Henkilötiedot
Syntynyt21. helmikuuta 1962
Ithaca, New York, Yhdysvallat
Kuollut12. syyskuuta 2008 (46 vuotta)
Claremont, Kalifornia, Yhdysvallat
Kansalaisuus Yhdysvallat
Ammatti kirjailija
Kirjailija
Äidinkielienglanti
Tuotannon kielienglanti
Pääteokset Päättymätön riemu
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.davidfosterwallacebooks.com
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

David Foster Wallace (21. helmikuuta 1962 Ithaca, New York, Yhdysvallat – 12. syyskuuta 2008 Claremont, Kalifornia, Yhdysvallat)[1][2] oli yhdysvaltalainen kirjailija. Hän kirjoitti romaaneja, joista tunnetuin on Päättymätön riemu, sekä novelleja ja esseitä. Kirjailijantyönsä ohessa hän opetti yliopistoissa luovaa kirjoittamista. Hän teki itsemurhan, ja häneltä jäi kesken teos The Pale King, joka julkaistiin vuonna 2011.

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wallace syntyi vuonna 1962 filosofi-isän James Wallacen ja äidinkielenopettajaäidin Sally Fosterin perheen esikoisena. Perheen toinen lapsi Amy on kaksi vuotta nuorempi.[3] Wallacen ollessa parivuotias perhe muutti Keskilänteen Illinoisiin.[1] Hän pelasi nuorena innokkaasti tennistä[4] ja opettikin sitä. Hän on kirjoittanut tennisaiheisen kirjoituksen ”Tennistä ja tornadoja” (kokoelmassa Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Siltala 2012). Samoihin aikoihin hän aloitti marihuanan polton,[5] millä hän yritti selättää yhä kasvavaa ahdistustaan, joka purkautui paniikkihäiriökohtauksina.[6] Wallace raitistui huume- ja alkoholiriippuvuudesta 27-vuotiaana. Saadakseen raitistumiseensa tukea hän liityi 1988 Alcoholics Anonymousiin ja kävi läpi sen askeleet, joiden toisella askeleella hän tunnusti addiktionsa.[7] Wallace oli televisioajan lapsi ja koukuttui sarjoihin. Hän ilahtui, kun muuttomies nimitti television katselua populaarikulttuurin seuraamiseksi.[8]

Wallace opiskeli Amherst Collegessa[9] ja Arizonan yliopistossa.[10] Myöhemmin hän työskenteli luovan kirjoittamisen yliopisto-opettajana muun muassa Bloomingtonissa Illinoisin osavaltionyliopistossa. Viimeiset vuotensa vuodesta 2002 hän opetti Pomona Collegessa.[11] Wallacen Amherstin-aikana vanhemmat asuivat jonkin aikaa erillään mutta sittemmin peruivat jo ilmoittamansa avioeron ja palasivat yhteen.[12]

Wallace solmi lukuisten naissuhteiden jälkeen vuonna 2004 avioliiton taiteilija Karen Greenin kanssa. Hän ei halunnut lapsia, sillä hän pelkäsi mielenterveyden ongelmien periytyvän.[13] Äidin, Sally Wallacen sisko ja veli olivat tehneet itsemurhan.[14] Vielä Wallacen ollessa 26-vuotias asia tosin oli edelleen pohdinnassa: ”Olen tullut siihen tulokseen, että jos joskus haluan vaimon ja lapsia, joilla on hampaat suorassa ja jotka osaavat äidinkieltään, minun täytyy keksiä, mistä saan toimeentuloni.”[15]

Wallace oli pitkään poliittisesti konservatiivi vaikka ei ollut erityisen kiinnostunut politiikasta. Hän äänesti vuoden 1980 presidentinvaalissa Ronald Reagania ja tuki vuonna 1992 Ross Perot’ta. Vuonna 2000 hän äänesti esivaaleissa Bill Bradleya. Hän oli kotoisin vanhoilliselta Keskilännen alueelta, jonka sovinnaisuutta pehmensi kampusliberalismi.[16] Myöhemmin hän kuitenkin politisoitui, arvosteli George W. Bushin hallintoa ja kääntyi vaimonsa Karen Greenin vaikutuksesta Barack Obaman tukijaksi.[17]

Wallace oli kärsinyt yli 20 vuotta masennuksesta, jonka hoitoon hän käytti feneltsiiniä. Kesällä 2007 hän meni lääkäriin saadakseen vanhanaikaisen lääkkeen vaihdetuksi parempaan. Hän lopetti lääkkeen, jotta se poistuisi elimistöstä, ja päätti yrittää elää ilman lääkkeitä. Wallace alkoi voida yhä huonommin ja joutui sairaalaan vakavan masennuksen takia. Hän sai uudet lääkkeet, ja keväällä 2008 pahin vaikutti olevan ohi. Myöhemmin Wallacen vointi heikkeni jälleen, hän joutui perumaan sovittuja asioita ja kieltäytymään kutsuista ja tarjouksista. Kesäkuussa hän varasi motellihuoneen, söi kaikki löytämänsä pillerit mutta jäi kuitenkin henkiin. Hän sai sarjan sähköhoitoa, ja myöhemmin lääkkeeksi otettiin uudestaan feneltsiini, mutta lääke ei ehtinyt vaikuttaa. Syyskuussa hän alkoi suunnitella jälleen itsemurhaa, ja hänen vaimonsa Karen Green aavisteli, mitä oli tulossa, mutta lähti silti valmistelemaan galleriaansa näyttelyn avajaisia. Sillä aikaa Wallace järjesti käsikirjoituksensa autotalliin valmiiksi julkaistavaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja hirttäytyi talon patiolla.[18][2]

Wallacen misogyniasta, naisvihasta, on keskusteltu paljon hänen kuolemaansa seuranneen palvontavaiheen jälkeen. Tosin elämäkerturi D. T. Max ei nosta sitä esiin sellaisenaan teoksessaan David Foster Wallace vaan käsittelee aihetta ainoastaan neromyyttiin kiedottuna.[19]

Clare Hayes-Brady on keskeisiä Wallace-tutkijoita. Hän tunnistaa Wallacen misogynian mutta ei yhdy niihin kirjoittajiin, jotka pohtivat, kannattaako Wallacea itse asiassa edes lukea. Keskustelussa haastattelijan kanssa Hayes-Brady vastaa, että Wallace jopa tunnisti misogynian itsessään, kirjoittihan hän kirjan Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, jossa hän käsittelee aihetta.[19]

Johanna Osváth pohtii Wallacen naisvihaa kirjoituksessaan Liberossa. Hän huomauttaa, että Wallacen misogyniaa vähätellään, leimataan ”ongelmiksi naisrintamalla”. Hän kysyy, olisiko Wallacen misogyniaan jopa samastuttu ja siinä mielessä tunnistettu mutta kielletty sen olemassaolo. Hän ehdottaa, että kieltämisen sijasta misogynia pitäisi ymmärtää olennaiseksi osaksi Wallacen kirjallista olemusta.[20]

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wallacen suomalaiseksi verrokiksi on useissa kritiikeissä nostettu Miki Liukkonen. Teoksen O (2017) ilmestyessä vertailua tekivät muun muassa Esa Mäkijärvi Demokraatissa[21] ja Juhani Karila Helsingin Sanomissa jo ennen Wallacen Päättymättömän riemun suomennoksen ilmestymistä.[22]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wallacen esikoisteos The Broom of the System ilmestyi 1987.[1] Kyseessä oli toinen Amherst-opintojen lopputöistä, ensimmäinen käsitteli Richard Taylorin teesiä, jonka mukaan tulevaisuus on ennalta määrätty, ja Wallace halusi kumota sen. Broomista kirjoittamisen hän aloitti syksyllä 1984. Kirjoitustyön aikana hän pohti Ludwig Wittgensteinin ajatuksia kielestä. Hän sai Broomin arvosanaksi kiitettävä plus, kuten Tayloristakin. Myöhemmin hän vähätteli Broom-lopputyötään ja kuvaili sitä banaaliksi omaelämäkerraksi.[23] Hän ymmärsi kuitenkin, että olisi tärkeää saada se julkaistuksi.[24]

Wallacen asenteessa tapahtui vuoden 1991 tienoilla muutos. Hän käsittelee aihetta Harper’sin tilaamassa artikkelissa, jota Harper’s ei sittenkään halunnut, ja se julkaistiin Review of Contemporary Fictionissa 1993 nimellä ”E Unibus Pluram”. Siinä hän arvostelee aiemmin ihailemaansa Mark Leyneriä. Käytettyään itsekin kirjoituksissaan ironiaa Wallace tajuaa nyt sen vaarallisuuden. Sinänsä ironia ei hänen mukaansa ole mikään ongelma: se on heikkojen puolustautumista vahvoja vastaan. Jos siitä kuitenkin tulee tapa, se muuttuu vaaralliseksi. Lewis Hydea lainaten hän sanoo: ”Ironiaa voi käyttää vain hätätilassa. Pitkään käytettynä siitä tulee sellaisten ansaan jääneiden ääni, jotka ovat oppineet nauttimaan vankeudestaan.” Wallace oli ollut tunnettu pilailijana, parodikkona ja ilmaisultaan epäselvänä, mutta nyt hän korotti hyveiksi vilpittömyyden ja suoran puheen.[25][26]

Wallacen pääteos Päättymätön riemu (Infinite Jest)[27] ilmestyi 1996. Kirjoitustyöllä ei ole varsinaista aloitushetkeä, mutta jo kymmenen vuotta aiemmin 1986 hänellä oli osa tekstistä kirjoitettuna,[28] ja kirjan nimen hän oli maininnut samana vuonna residenssihakemuksessaan.[29] Teoksessa ei ole perinteistä juonta vaan vain sinne tänne risteileviä juonikuvioita. Kehyskertomuksessa on keskeisenä tappavan viihdyttävä spektaakkeli, elokuvatallenne Infinite Jest, jota ONANia (Organization of North American Nations) vastaan taisteleva terroristiryhmä tavoittelee.[30] Juonella ei myöskään ole varsinaista loppua, vaan teksti valuu hiljalleen kohti kirjan loppua, jossa se häipyy elokuvamaisesti.[31] Teos oli menestys jo heti ilmestyttyään, mikä on poikkeuksellista yli tuhatsivuiselle teokselle.[32]

Päättymättömällä riemulla Wallace vakiinnutti asemansa yhtenä yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden merkkinimistä. Time-lehti valitsi teoksen vuosina 1923–2005 ilmestyneiden sadan parhaan englanninkielisen romaanin joukkoon.[33]

Wallace kirjoitti myös useisiin lehtiin ja sai vuonna 1997 The Paris Review -kirjallisuuslehden myöntämän palkinnon Aga Khan Prize for Fiction novellistaan ”Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja n:o 6”,[34] joka sai uuden numero n:o 20, kun se julkaistiin muokattuna esseekokoelmassa Brief Interviews with Hideous Men.[35]

Matematiikka-aiheinen kokoelma Everything and More (2003) aiheutti Wallacelle enemmän työtä kuin hän oli odottanut. Hän arveli tekevänsä sen sivutyönä neljässä kuukaudessa, mutta todellisuudessa siihen kului yksitoista kuukautta päätoimisesti. Jo tarkistusvaiheissa siihen jouduttiin tekemään runsaasti muutoksia, ja ilmestyttyään se sai kritiikkiä: Science-lehden kriitikko kirjoittaa, että ”matemaatikot se saa korkeintaan hymähtelemään. Virheitä riittää”.[36]

Wallace piti vuonna 2005 Kenyon Collegen humanististen aineiden opiskelijoille huomiota saaneen valmistujaispuheen, josta on sittemmin käytetty nimeä ”This is Water” ("Tämä on vettä").[37] Puhe on julkaistu suomeksi kokoelmassa Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Puheen keskeinen teema on humanistisen koulutuksen merkitys ja humanistin tehtävä, vapaus ja mahdollisuus valita ”oletusarvojensa” (’default setting’, suomennoksessa: ”luontainen perusolemus”) vastaisesti se, mitä ja miten ajattelee – lyhyesti: ihmisen maailmasuhde ja hänen maailmassa olemisen tapansa.[38][39]

The Pale King (2011) jäi Wallacelta kesken. Sen kokosi julkaisukuntoon kustannustoimittaja Michael Pietsch. Miikka Laihinen kuvaa lukukokemustaan yhdeksi lukuhistoriansa tahmeimmista, pitkäpiimäisimmistä ja sitä myöten turhauttavimmista. Kriittisen arvionsa päätteeksi Laihinen kuitenkin kysyy: ”Ehkä tylsyydellä on kokonaisuudessa sittenkin syvempi merkityksensä?”[40]

Wallacen oma tennisura tyssäsi koulun jälkeen, ja hän pelasi tennistä yliopistoaikana enää harrastustasolla.[41] Sen sijaan hän kirjoitti tenniksestä useita esseitä, jotka julkaistiin kokoelmana String Theory (2016, suom. Tennisesseet, 2021), ja käsitteli aihetta myös romaanissa Päättymätön riemu. Tennisesseiden Tracy Austin -esseessä hän pohtii Austinin elämäkerran kautta yleisesti urheilijoiden omaelämäkertojen naiiviutta. Hänen päätelmänsä on, että huippu-urheilijoille kliseet, esimerkiksi ”yksi pallo kerrallaan”, eivät ole latteuksia vaan tosiasioita. Ne, joilla on urheilullisen nerouden lahja, eivät osaa kirjoittaa neroudestaan, koska he ovat ”sokeita sille ja mykkiä puhumaan siitä – eivätkä suinkaan siksi, että sokeus ja mykkyys olisivat lahjan hinta, vaan koska ne ovat lahjan ydin”.[42]

Tyyli ja esikuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wallace on ”hetken analyytikko, pysäytetyn kuvan runoilija”, sanoo Samuli Knuuti ja ottaa vertauskohdaksi historiallisen realismin, jossa keskeistä on liike, aika ja muutos.[43] Wallacen esikuva oli Thomas Pynchon, ja varsinaisesti hän innostui kirjoittamaan Donald Barthelmen novelleista.[44]

Ville-Juhani Sutinen pohtii, mihin kirjallisuuden suuntaukseen Wallacen voisi sijoittaa. Hän arvioi, että räikeimpään postmoderniin ajatteluun verrattaessa Wallace kulkee vastavirtaan. Tai kenties ”hän etsi postmodernista ajasta vastausta postmodernin estetiikan umpikujaan kääntymällä takaisin kohti modernismia”. Sen jälkeen Sutinen huomauttaa, että Wallace on sijoitettu ”metamodernismin” koulukuntaan, millä tarkoitetaan, että kirjailija voi käyttää sekä modernismin että postmodernismin keinoja sitoutumatta kumpaankaan. Johtopäätöksenä Sutinen toteaa, että ”erilaisten ismien kiinnittäminen – – Wallaceen ja hänen teoksiinsa on jossain määrin tarpeetonta”, sillä kategoriat eivät tarjoa selkeyttä. Wallace on etsijä, joka tunnistaa suuria totuuksia ja fragmentoituneen maailman tunnustamatta niitä kuitenkaan totuuksiksi.[45]

Wallacen tuotannon edetessä tarinoiden ulkoinen maailma kutistuu. Tilanteet siirtyvät henkilöiden päähän, ja tuloksena on koskettavaa tragediaa ja mustaa komediaa, kirjoittaa Knuuti artikkelissaan. Esimerkkinä päänsisäisestä mustasta komediasta Knuuti kuvaa Päättymättömässä riemussa esitettyä Erdedyn suunnitelmaa vapautua marihuanariippuvuudesta. Erdedy odottaa myöhässä olevaa huumeidenvälittäjää saadakseen vielä viimeisen kerran kokea nautinnon. Kymmensivuinen kertomus on alusta loppuun kuvausta Erdedyn odotuksen tuskasta, eikä lukija saa edes tietää, miten siinä kävi, tuliko marihuanan tuoja.[46][47]

Wallacen suhde kieleen oli pikkutarkka, suorastaan pakkomielteinen.[48] Hän oli perinyt rakkauden sanoihin äidiltään.[49] Oikaistessaan muita hän saattoi vedota siihen, että hän kyllä tietää nämä asiat, koska hänen äitinsä on äidinkielenopettaja.[50] Vaikea äitisuhde ei estänyt tätä.[51] Oppilaita ohjatessaan hän turvautui äitinsä kirjoittamaan Practically Painless English -kirjaan ja valeyskään.[48] Hänellä oli kuitenkin kieleen omaperäinen suhde ja omat tyylikeinot, mikä ilmeni Päättymättömän riemun kielentarkastuksesta käydyistä keskusteluista. Hän lähetti kustantajalle listan tyylikeinoistaan, joihin ei halunnut kielentarkastajan puuttuvan.[52]

Wallace käytti mielellään ala- ja loppuviitteitä. Hän sanoi rakastavansa viitteitä, koska ne olivat ”melkein kuin toinen ääni pään sisällä”[53]. Wallacen elämäkerturin mukaan ”hänellähän oli kädessäänkin alaviite”.[54] Päättymättömässä riemussa hän käyttää loppuviitteitä, joista hän käy käsikirjoitusvaiheessa keskustelua kustantajan kanssa. Niitä on kaikkiaan satoja[55]. Kirja-arviossaan Michiko Kakutani kyseenalaistaa koko viiteapparaatin käytön (”[viitteiden] tarjoamaa tietoa kukaan ei tunnu oikeasti tarvitsevan”).[56] Tennisesseiden kahdessa ensimmäisessä esseessä ei ole yhtään viitettä. Muuten alaviitteitä on runsaasti, ja muutamilla Federer-esseen alaviitteillä on lisäksi tähdellä merkittyjä alaviitteitä[a].

Julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • The Broom of the System, 1987
  • Infinite Jest (Päättymätön riemu), 1996
  • The Pale King, 2011

Novellikokoelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Girl with Curious Hair (Kummatukkainen tyttö), 1989
  • Brief Interviews with Hideous Men (Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja), 1999
  • Oblivion: Stories, 2004

Esseetuotantoa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Signifying Rappers: Rap and Race In the Urban Present, 1990
  • A Supposedly Fun Thing I'll Never Do Again (Hauskaa, mutta ei koskaan enää), 1997
  • Up, Simba!, 2000
  • Everything and More, 2003
  • Consider the Lobster, 2005
  • String Theory (Tennisesseet), 2014

Suomennetut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tennisesseet, s. 139, 144, 147

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Ahola, Suvi: David Foster Wallace. Helsingin Sanomat, 7.10.2012. Archive.org. Viitattu 10.5.2014.
  2. ↑ a b Claire Noland & Joel Rubin: Writer David Foster Wallace found dead Los Angeles Times. 14.9.2008. Viitattu 10.5.2014. (englanniksi)
  3. ↑ D. T. Max 2020, s. 9, 79
  4. ↑ David Foster Wallace's 'Federer Moment' 19.8.2006. National Public Radio. Viitattu 10.5.2014. (englanniksi)
  5. ↑ D. T. Max 2020, s. 18–19
  6. ↑ D. T. Max 2020, s. 22–23
  7. ↑ D. T. Max 2020, s. 151–152, 234
  8. ↑ D. T. Max 2020, s. 161
  9. ↑ D. T. Max 2020, s. 24–25
  10. ↑ D. T. Max 2020, s. 71–72
  11. ↑ D. T. Max 2020, s. 344, 347
  12. ↑ D. T. Max 2020, s. 44
  13. ↑ D. T. Max 2020, s. 364–365
  14. ↑ D. T. Max 2020, s. 36
  15. ↑ D. T. Max 2020, s. 156
  16. ↑ D. T. Max 2020, s. 335
  17. ↑ D. T. Max 2020, s. 381, 386
  18. ↑ D. T. Max 2020, s. 383–389
  19. ↑ a b Steve Paulson, David Foster Wallace in the #MeToo Era: A Conversation with Clare Hayes-Brady, Los Angeles Review of Books, 10.9.2018, viitattu 16.7.2021 (englanniksi)
  20. ↑ Johanna Osváth, David Foster Wallacen kivettyneen kultin louhintaa. Libero 1/2021 s. 36–40
  21. ↑ Esa Mäkijärvi, Riippuvaisuuksien aika – David Foster Wallacen järkäle on kaikin tavoin se aina janottu Suuri Amerikkalainen Romaani, Demokraatti 27.10.2020. Viitattu 16.7.2023
  22. ↑ Juhani Karila, Miki Liukkosen, 27, liki 900-sivuinen romaani infoähkystä on yksi vuosikymmenen tärkeimmistä romaaneista. Helsingin Sanomat 11.4.2017. Viitattu 16.7.2023
  23. ↑ D. T. Max 2020, s. 58, 60, 63-64, 68
  24. ↑ D. T. Max 2020, s. 90
  25. ↑ D. T. Max 2020, s. 196–197, 205–207, 226
  26. ↑ David Foster Wallace, E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction, alkuperäisestä kevyesti editoituna (pdf)
  27. ↑ Melender, "Ei nautinnon vaan ilon tähden". Teoksessa: Sutinen 2015, s. 150
  28. ↑ D. T. Max (2020), s. 209.
  29. ↑ D. T. Max (2020), s. 210.
  30. ↑ Melender, "Ei nautinnon vaan ilon tähden". Teoksessa Sutinen 2015, s. 151
  31. ↑ Melender, "Ei nautinnon vaan ilon tähden". Teoksessa: Sutinen 2015, s. 156
  32. ↑ Raivio, Herman: Loputon mielikuvitus. Suomen Kuvalehti, 2020, nro 44, s. 54.
  33. ↑ Lev Grossman: Infinite Jest Time. 7.1.2010. Viitattu 10.5.2014. (englanniksi)
  34. ↑ Prizes, The Paris Review, viitattu 18.6.2021 (englanniksi) (Archive.org)
  35. ↑ Rachel Haley Himmelheber, “I Believed She Could Save Me”: Rape Culture in David Foster Wallace's “Brief Interviews with Hideous Men #20” Taylor & Francis Online 13.10.2014, viitattu 18.6.2021 (englanniksi)
  36. ↑ D. T. Max 2020, s. 354–358
  37. ↑ Moreintelligentlife.com, maksullinen (Arkistoitu – Internet Archive), Transcription of the 2005 Kenyon Commencement Address - May 21, 2005. (Archive.org)
  38. ↑ David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää, s. 91–102. suom. Juhani Lindholm. Siltala 2012 ISBN 978-952-234-122-8
  39. ↑ D. T. Max 2020, s. 368–369
  40. ↑ Miikka Laihinen, "All of This is True, This Book is Really True". The Pale King ja fiktion lannistavuus. Teoksessa: Sutinen 2015, s. 37, 41, 43, 46
  41. ↑ D. T. Max, s. 29
  42. ↑ "Kuinka Tracy Austin särki sydämeni", David Foster Wallace, Tennisesseet s. 46–47
  43. ↑ Samuli Knuuti, Staasin kauhu ja riemu, teoksessa: Sutinen 2015, s. 30
  44. ↑ Ville Luoma-aho, Viihteen ikuisuus. Teoksessa: Sutinen 2015, s. 81
  45. ↑ Sutinen 2015, Esipuhe. S. 8–9
  46. ↑ Samuli Knuuti, Staasin kauhu ja riemu, teoksessa: Sutinen 2015, s. 23–26
  47. ↑ Erdedy-kertomus: "Depend-aikuisalusvaatteen vuosi", Päättymätön riemu, s. 19–27
  48. ↑ a b D. T. Max 2020, s. 351
  49. ↑ D. T. Max 2020, s. 11
  50. ↑ D. T. Max 2020, s. 79
  51. ↑ D. T. Max 2020, s. 213
  52. ↑ D. T. Max 2020, s. 274–276
  53. ↑ D. T. Max 2020, s. 55
  54. ↑ D. T. Max 2020, s. 364
  55. ↑ D. T. Max 2020, s. 257, 261
  56. ↑ D. T. Max 2020, s. 283

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=David_Foster_Wallace&oldid=22910713”