Sosialismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Sosialismi
Osa artikkelisarjaa
Talousjärjestelmät

Pääsuuntaukset

Sosialismi on vasemmistolainen poliittinen aatesuunta, jossa pyritään työläisten aseman parantamiseen ja kansantalouden julkiseen ohjaukseen.[1][2][3] Sosialistisen liikkeen monimuotoisuuden vuoksi sille ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää.[4][5] Historiallisesti sen keskeisin tavoite on ollut tuotannontekijöiden yhteisomistus.[3][6]

Sosialismi syntyi Euroopassa teollisen vallankumouksen aikana 1800-luvulla vastareaktiona varallisuuserojen kasvulle ja tehdastyötä tekevien ihmisten heikolle asemalle. Sosialismin nimitystä käytettiin ensimmäisenä utopiasosialisteista, jotka 1800-luvun vaativat yksityisomistuksen lakkauttamista ja perustivat kommuuneja. Tunnetuimman sosialistisen oppirakennelman esittivät Karl Marx ja Friedrich Engels 1800-luvun puolivälissä. Marxin ja Engelsin mukaan kapitalistinen tuotantotapa oli väistämättä ajautumassa kriisiin, jolloin tuotantovälineet siirrettäisiin yhteisomistukseen ja markkinat korvautuisivat suunnitelmataloudella.

Marx ja Engels uskoivat sosialismin syntyvän vallankumouksessa, kun köyhälistö nousisi kapinaan ja tuhoaisi kapitalismin. 1800-luvun lopulla syntynyt revisionistinen liike hylkäsi vallankumouksen ja edisti tavoitteitaan parlamentarismin keinoin. Maltillisesta sosialismista tuli kapitalismin sisäinen uudistusliike. Sosiaalidemokratia luopui 1900-luvulla yhteisomistuksen tavoittelusta ja pyrkii edistämään tasa-arvoa markkinatalouden sääntelyllä ja sosiaaliturvalla.

Sosialisteja yhdistää kielteinen suhtautuminen ihmisten väliseen kilpailuun ja häikäilemättömään oman edun tavoitteluun. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ihanteita pyritään edistämään yhteisomistuksella, yhteistyöllä ja tasaisella tulonjaolla. Sosialismi on kollektivistista eli siinä korostetaan yhteisöä yksilön sijasta. Talouden julkinen säätely voi sosialistissa opeissa toteutua valtion keskusjohtoisella suunnittelulla (kuten reaalisosialismissa), ruohonjuuritason demokratialla (kuten anarkismissa ja anarkosyndikalismissa) tai edustuksellisen demokratian avulla (kuten demokraattisessa sosialismissa).

Etymologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana sosialismi palautuu latinan sanaan socialis (’yhteiskuntaa koskeva’, ’liittolais-’, ’aviollinen’), joka puolestaan on johdos sanasta socius (’liittolainen’, ’kumppani’, ’yhteinen’).[7] Yhteistyön ja -omistuksen merkityksessä sosialismi ja sosialisti tulivat käyttöön 1820- ja 1830-luvuilla ensin ranskassa (socialisme, socialiste) ja hieman myöhemmin englannissa (socialism, socialist).[8][9][10][11] Ranskassa sosialismilla viitattiin aluksi Henri de Saint-Simonin opetuksiin[9][11] ja Englannissa Robert Owenin perustamiin utopiakommuuneihin.[8] Suomeen sana lienee lainautunut lähinnä ranskasta.[7] Se esiintyi ensi kertaa Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1. tammikuuta 1866, kun nimimerkki K.B. kirjoitti Ranskan toisesta keisarikunnasta ja sen kirjallisuudesta.[11]

Määritelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialismin keskeiset tavoitteet ja käsitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialismi on yhteisnimitys poliittisille suuntauksille ja ideologioille, joita yhdistää kriittinen suhtautuminen kapitalismiin sekä ”ehdoton vaatimus tasa-arvosta ja usko ihmisten veljeyteen tulevaisuudessa”. Sosialistinen liike syntyi reaktiona teolliseen vallankumoukseen ja 1700–1800-lukujen tehdastyöläisten heikkoon asemaan.[12] Liikkeen keskeisimmät tavoitteet ovat historiallisesti liittyneet työläisten aseman parantamiseen ja tuotannontekijöiden yhteisomistukseen. Sosialismi on perinteisesti luettu osaksi poliittista vasemmistoa.[6]

Sosialistisen näkemyksen mukaan yksilöt eivät elä tai työskentele eristyksissä vaan yhteistyössä toistensa kanssa. Tässä mielessä se, mitä ihmiset tuottavat, on myös osin yhteiskunnan tuottamaa, ja kaikkien, jotka osallistuvat hyödykkeiden tuottamiseen, pitäisi olla oikeutettuja osuuteen niistä. Sosialistien parissa näiden tavoitteiden toteutuskeinoista on suuriakin näkemyseroja. Joidenkin mielestä sosialismi syntyy tuotantovälineiden ja luonnonvarojen yhteisomistuksella. Toisten mielestä riittää, että omistamista säädellään kaikkien yhteiseksi hyväksi.[10]

Sosialismia pidetään usein vastakohtaisena kapitalismille, joka perustuu tuotantovälineiden yksityisomaistukseen ja tavaroiden ja palveluiden jakoon vapaalla kilpailulla markkinatalouden kautta. Sosialistisen näkemyksen mukaan kapitalismi johtaa omaisuuden ja vallan kasaantumiseen harvoille, mistä seuraa epätasa-arvoa ja heikompiosaisten hyväksikäyttöä. Tällaisessa yhteiskunnassa mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu, vaan vauraus määrittelee ihmisten edellytykset tehdä valintoja ja pärjätä kilpailussa. Sosialistit katsovat, että pelkkä yksilönvapaus ei luo aitoa tasa-arvoa, vaan tarvitaan myös yhteiskunnallisesti kontrolloitua talouselämää, joka takaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet vaurauteen.[10]

Sosialistit ovat erimielisiä siitä, miten laajalle yhteisomistus pitäisi ulottaa. Maltilliset näkevät tavoitteena sekatalouden, jossa eräät hyvinvoinnin kannalta keskeiset osa-alueet (koulutus, terveydenhuolto) ovat yhteiskunnan järjestämiä, mutta talous muutoin on pääosin markkinatalous. Äärimmäisimmät haluavat poistaa yksityisomistuksen kokonaan tai ainakin kansallistaa tuotantovälineet. Jotkut sosialistit kansallistaisivat suurteollisuuden mutta sallisivat yksityisten maatilojen sekä pienten ja keskikokoisten yritysten toiminnan. Sosialistit ovat myös kiistelleet siitä, hallitaanko julkista omaisuutta keskitetysti vai paikallistasolla. Jälkimmäisessä tapauksessa päätöksiä tekevät samat ihmiset, joita päätökset suoraan koskettavat.[10]

Sosialismi jakautuu kahteen pääsuuntaukseen: Karl Marxin 1800-luvulla esittämiin ajatuksiin perustuvaan marxilaisuuteen sekä revisionistiseen liikkeeseen, joka syntyi marxilaisuuden maltillistuessa 1800–1900-lukujen vaihteessa.[10] Marx katsoi, että sosialismi voitaisiin saavuttaa vain luokkataistelun kautta.[13] Lisäksi monet marxilaiset pitävät sosialismin lopullista voittoa lainomaisena prosessina, johon historiallinen kehitys vääjäämättä johtaa.[10] Revisionistit kiistävät sekä vallankumouksen tarpeellisuuden että sosialismin lainomaisuuden ja kannattavat vähittäistä rauhanomaista siirtymää demokratian ja koulutuksen kautta.[10][13] Lisäksi on olemassa lukuisia pienempiä sosialismin suuntauksia, jotka ovat marxilaisesta perinteestä riippumattomia.[10] Anarkismi luetaan yleensä sosialismin piiriin lukeutuvaksi suuntaukseksi.[6]

Sosiologi Zygmunt Bauman esitti 1970-luvulla, että sosialismi on luontojaan utopistista. 2000-luvun sosialistit ovat kuitenkin keskittyneet nyky-yhteiskunnan ongelmien arvostelemiseen eivätkä utopististen vaihtoehtojen hahmottelemiseen. Susan Mayhew’n mukaan sosialististen liikkeiden tärkein tavoite on perinteisesti ollut tuotantovälineiden ja tuotteiden jakelun yhteisomistus, mutta nykyään keskeisempiä ovat tasa-arvo ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.[14]

Sosialismi ja kommunismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Encyclopædia Britannican mukaan sosialismin ja kommunismin keskeisin ero on marxilaisen kommunismin vallankumouksellisuus. Marx itse käytti sanoja sosialismi ja kommunismi synonyymeinä. Samoin menettelivät lähes kaikki 1800-luvun yhteiskuntatieteilijät ja -filosofit.[10]

Vuonna 1875 julkaistussa esseessä Gothan ohjelman arvostelua Marx esitti, että siirtymä kapitalismista kommunismiin tapahtuisi kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen on siirtymävaihe, jossa työväenluokka hallitsee valtiota ja talouselämää sosialistisella tuotantotavalla. Ihmisille maksetaan palkkaa heidän tekemästään työstä, ja kova uurastus palkitaan paremmalla korvauksella.[10] Omaisuuden tasajako ei vielä ensimmäisessä vaiheessa toteudu.[15][16] Eräät kapitalistisen yhteiskunnan piirteet siis säilyvät välivaiheen aikana. Tasa-arvo etenee kuitenkin monessa muussa asiassa: perintöoikeus lakkautetaan, tuotantovälineet otetaan valtion haltuun, ilmainen koulutus tulee kaikkien saataville, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus otetaan käyttöön ja päätöksiä tekevät työväenluokan piiristä valitut edustajat.[17] Toinen vaihe olisi täydellinen kommunismi eli kommunistinen tuotantotapa. Se olisi yhteiskunta ilman luokkajakoa tai valtiota.[10] Kommunismin toisessa vaiheessa ihmisten vapaus on täydellinen. He eivät työskentele pakosta vaan omasta tahdostaan ja oman luovuutensa ajamina. Työntekijät hallitsevat tuotannontekijöitä itse.[17] Jokainen ihminen tekee työtä kykyjensä mukaan, ja jokaiselle annetaan tarpeidensa mukaan.[10][17]

Kommunismin jakaminen kahteen vaiheeseen yleistyi Marxin kannattajien keskuudessa, ja erityisesti marxismi-leninismissä se on keskeinen. Teoksessaan Valtio ja vallankumous (1917) Vladimir Lenin alkoi nimittää siirtymävaihetta sosialismiksi, kun taas kommunismin nimi jäi jälkimmäiselle, lopulliselle vaiheelle. Kommunismi onkin sittemmin voimakkaasti samaistettu lähinnä Neuvostoliiton taloudelliseen ja poliittiseen järjestelmään, joka myöhemmin omaksuttiin myös Kiinan kansantasavallassa ja muissa kommunistipuolueiden hallitsemissa valtioissa.[10] Kommunismin käsitteeseen liittyy nykyään mielikuva totalitarismista, kun taas sosialismin piirissä toimii maltillisempia, liberaaliin demokratiaan sitoutuneita liikkeitä.[18]

Määritelmien ristiriitaisuudesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiologi Szonja Szelényi huomauttaa, että ”sosialististen aatteiden yhteistä ydintä on vaikea määritellä”. Yhdistävänä tekijänä pysyy kielteinen suhtautuminen kapitalistisen yhteiskunnan kilpailulliseen ja epätasa-arvoiseen luonteeseen sekä haave yhdenvertaisemmasta ja oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta. Sosialistit ovat kuitenkin esittäneet hyvin ristiriitaisia näkemyksiä siitä, miten nämä tavoitteet käytännössä saavutetaan.[4]

Szelényi esittää seuraavat esimerkit sosialismin monimuotoisuudesta:[4]

Tieteen termipankin mukaan ”sosialistisia aatesuuntia on ollut historiassa monia, mutta periaatteessa niitä jaotellaan useimmiten akselilla sosialidemokratiasta kommunismiin.”[6]

Vuoteen 1924 mennessä yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa oli esitetty yli 260 erilaista sosialismin määritelmää, ja sittemmin sosialistisen liikkeen piirissä on syntynyt yhä uusia suuntauksia. Szelényin mukaan erot ovat niin suuria, että ”yksittäinen sosialismin määritelmä todennäköisesti piilottaa enemmän kuin valaisee”. Hän suositteleekin tarkastelemaan sosialismin erilaisia suuntauksia aatehistoriallisesta näkökulmasta.[4]

Sosialismin historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Merkinnän syy: Platonin ja Aristoteleen näkemykset. Nyt hypätään liian nopeasti ja töksähtäen pronssikaudesta keskiajalle. Platon hahmotteli Valtiossa kollektivismiin perustuvaa (joskaan ei tasa-arvoista) yhteiskuntaa. Aristoteles kritisoi Platonia mutta toisaalta kertoi miehestä, joka vaati tasajakoa.

Sosialismi ennen nykyaikaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Utopian saari, josta kertovassa kirjassa (1516) Thomas More hahmotteli ihanneyhteiskuntaa.

Sosialismia muistuttavia ajatuksia on esitetty kirjoitustaidon keksimisestä saakka.[10] Myös eräissä uskonnollisissa liikkeissä on esiintynyt omaisuuden yhteisomistusta. Alkukristilliset yhteisöt harjoittivat kommuuninkaltaista elämää, jossa työ ja sen hedelmät jaettiin jäsenten kesken. Myöhemmässä kristillisyydessä yhteisomistus on rajoittunut pitkälti luostareihin.[10] Filosofi Tuomas Akvinolainen totesi keskiajalla, että yhteisomistus oli alkuperäinen ja ihanteellinen tila, ja että yksityisomistus syntyi perisynnin seurauksena. Syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa yksityisomistus on Tuomaan mukaan kuitenkin käytännön syistä suositeltava, kun taas yhteisomistus sopii lähinnä pienille uskonyhteisöille.[19] Tuomas perusteli yksityisomistuksen tarpeellisuutta sillä, että se kannustaa työskentelemään ja vähentää omaisuuden hallitsemisesta aiheutuvia riitoja.[20]

Englantilaisen humanistin Thomas Moren Utopia (1516) yhdistelee kristillistä perinnettä ja Platonin Valtiota. Kirja kuvaa ihanneyhteiskuntaa, jossa yksityisomistus ja raha on lakkautettu. Jopa vaatteet ovat yhteistä omaisuutta. Näin ihmiset ovat päässeet eroon ylpeydestä, kateudesta ja ahneudesta. Ihmiset vaihtavat kotejaan säännöllisesti, jotta kukaan ei alkaisi ylpeillä omaisuudellaan. Kaikkien on tehtävä töitä, mutta työpäivät ovat lyhyitä, sillä ihmiset tuottavat vain sen mitä tarvitsevat ja lepäävät lopun aikaa. Utopia ei ole vakava hahmotelma yhteiskuntajärjestyksestä, vaan se kritisoi 1500-luvun uskonnollisia väärinkäytöksiä.[10]

Reformaation seurauksena eräät kristilliset yhteisöt yrittivät perustaa utopistisia yhteisöjä. Anabaptistit perustivat yhteisomistukseen tähdänneen hallinnon Münsterissä, mutta heidän valtansa jäi lyhyeksi. Englannissa perustettiin sisällissodan (1642–1651) aikana useita sosialistisia uskonyhteisöjä. Ne ajautuivat pian selkkaukseen keskusvallan kanssa, koska viljelivät muiden maaomistuksia.[10]

Ranskan suuren vallankumouksen (1789) jälkimainingeissa François-Noël Babeuf esitti, että vallankumous oli epäonnistunut vapauden ja tasa-arvon tavoitteissaan, ja todellinen yhteisöllisyys edellyttäisi yksityisomistuksen lakkauttamista. Babeufia syytettiin vallankaappaukseen yllyttämisestä ja hänet teloitettiin 1797, mutta hänestä tuli suosittu hahmo 1800-luvun radikaalien parissa.[10]

Utopiasosialismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Utopiasosialismi
Robert Owenin hahmotelmaan perustuva maalaus New Harmonyn kommuunista.

1800-luvun utopiasosialistiset kokeilut saavuttivat vaihtelevaa menestystä. Ensimmäiset kommuunit keskittyivät maanviljelyyn. New Australia ajautui vaikeuksiin heti alussa, kun taas Brook Farm kesti yli vuosikymmenen. Yhteistä niille oli pienen mutta omistautuneen sosialistijoukon kokoontuminen syrjäiseen paikkaan, missä aktiivit yrittivät perustaa tehokkuudessaan ja tasa-arvoisuudessaan ylivertaisen malliyhteiskunnan. Ongelmia aiheuttivat esimerkiksi puutteellinen valmistautuminen ja vähäiset taloudelliset voimavarat. Sosialisteilla ei useinkaan ollut kokemusta maataloudesta, eivätkä maaperä ja ilmasto aina olleet suotuisia. Vaikka kommuunien jäsenillä oli intoa osallistua uuden, paremman maailman rakentamiseen, heillä ei välttämättä ollut tähän tarvittavia taitoja ja pitkäjännitteisyyttä. Kaikki utopiakommuunit epäonnistuivat lopulta.[21]

Sosialismi johdonmukaisena poliittisena aatteena ja joukkoliikkeenä syntyi teollisen vallankumouksen myötä, kun sosialistit alkoivat arvostella kapitalistisen yhteiskunnan ja talousjärjestelmän luomaa eriarvoisuutta. Sosialismi käsitteenä tuli käyttöön nykymerkityksessään 1830-luvulla kuvaamaan François-Marie-Charles Fourierin, Claude-Henri de Saint-Simonin ja Robert Owenin kirjoituksia.[10]

Fourier arvosteli modernin yhteiskunnan itsekkyyttä, joka hänen mukaansa johtui ihmisiä rajoittavista yhteiskunnallisista laitoksista kuten avioliitosta, patriarkaatista ja taloudellisesta kilpailusta. Kilpailu usutti ihmiset toisiaan vastaan, ja siksi heidät tuli organisoida noin 1600 hengen kommuuneihin, joissa he vapaaehtoisesti työskentelisivät yhteisen hyvän eteen luontaisen lahjakkuutensa mukaisesti.[10]

Robert Owen oli tehtailija, joka tuli tunnetuksi alaistensa hyvästä kohtelusta. Owen katsoi ihmisten pahuuden johtuvan julmasta yhteiskunnasta, joka muovasi heistä petollisia ja itsekkäitä. Vastaavasti inhimillinen yhteiskunta muokkaisi ihmisistä hyviä ja lempeitä. Vuonna 1825 Owen perusti Indianaan New Harmony -nimisen kommuunin. Kokeilun epäonnistuttua Owenista tuli ammattiliittojen ja osuuskuntien kannattaja.[10]

Saint-Simon ei varsinaisesti kannattanut tuotantovälineiden yhteisomistusta, mutta hän esitti, että tieteellisten ja teknisten asiantuntijoiden tulisi hallita taloutta keskitetysti. Saint-Simonin mukaan tällainen järjestelmä olisi kapitalismia tehokkaampi, koska se kykenisi ennakoimaan yhteiskunnan tarpeet ja vastaamaan niihin oikea-aikaisesti. Saint-Simon myös näki historiallisen jatkuvuuden, jossa kunkin aikakauden ajattelu määräytyi hallitsevan luokan mukaan. Teollisena aikakautena hallitsevaksi luokaksi nousisivat tehtailijat, jotka ohjaisivat taloutta kaikkien hyväksi.[10] Saintsimonismi muodostui 1820-luvun loppupuolella uskonlahkoksi, jota seuraajat pitivät oppi-isänsä Saint-Simonin ”uutena kristillisyytenä”.[22]

Sosialismin synty joukkoliikkeenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etenkin Ranskassa syntyi 1840-luvulla lukuisia sosialistisia liikkeitä. Louis-Auguste Blanqui kannatti kapitalismin syrjäyttämistä vallankumouksen kautta ja tutki Saint-Simonin kirjoituksia. Blanquin ajatus sosialistisesta vallankumouksesta ja työväenluokan diktatuurista tunnetaan blanquismina. Louis Blanc perusti vuonna 1839 L’Organisation du travail’in, joka ajoi kansallisten työpajojen perustamista valtion myöntämällä pääomalla ja kansanvaltaisesti valitulla johdolla.[10]

Pierre-Joseph Proudhon tunnetaan anarkistisen perinteen perustajana. Hänen iskulauseensa kuului: ”Omistaminen on varkautta!” Myöhemmistä anarkisteista poiketen Proudhon oli individualisti ja kannatti työläisten ja viljelijöiden oikeutta omistaa omat tuotantovälineensä. Lakien tilalle tulisivat työläisten keskinäiset sopimukset, oikeusistuimien sijaan riidat soviteltaisiin ja valtion korvaisi autonomisten kommuunien vapaaehtoinen yhteistyö.[23]

Englannissa syntyi kristillissosiaalinen liike Frederick Denison Mauricen ja Charles Kingsleyn johtamana. Heidän mukaansa individualismi ja laissez-faire eli rajoittamattoman talouden kilpailuhenkisyys olivat kristinuskon perusoppien vastaisia.[10]

Englannissa 1830-luvulla käyty kamppailu demokraattisesta vaalioikeudesta herätti siellä työläisten luokkatietoisuuden. Samaan aikaan oli muuallakin Euroopassa vallankumouksellista liikehdintää, ja ajatus työläisten kansainvälisestä solidaarisuudesta heräsi. Julian Harneyn vuonna 1838 perustama Demokraattinen liitto (Democratic Association) solmi yhteyksiä Lontoossa oleskelleisiin poliittisiin pakolaisiin. Vuonna 1845 Harney perusti Veljellisten demokraattien yhdistyksen (Fraternal Democrats), joka oli ensimmäinen työväenluokan kansainvälinen järjestö. Se toimi kuitenkin vain kaksi vuotta.[24]

Marx ja Engels

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karl Marx.
Friedrich Engels.

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat vallankumousvuonna 1848 kommunistisen manifestin. Marx nimitti omaa oppiaan ”tieteelliseksi sosialismiksi” erotukseksi aikaisemmasta ”utopiasosialismista”. Marxin mukaan maailma ei siirry sopusointuiseen yhteiseloon esimerkin kautta vaan yhteiskuntaluokkien välisen väkivaltaisen konfliktin kautta. Tämä prosessi kehittyi hänen mukaansa lainomaisesti ja vääjäämättä. Historiallinen prosessi johtaisi työväkeä kahlitsevien taloudellisten ja poliittisten valtarakenteiden katoamiseen.[10]

Marx katsoi koko ihmiskunnan historian olevan luokkataistelun historiaa. Ensimmäisessä vaiheessa konflikti oli orjanomistajien ja orjien välinen, toisessa vaiheessa feodaaliherrojen ja maaorjien välinen, ja nyt kolmannessa ja viimeisimmässä vaiheessa porvariston ja tehdastyöläisten eli proletaarien välinen. Ihmiset on tiettyjä tarpeita, joiden tyydyttämiseksi he tekevät työtä. Työvälineet eivät kuitenkaan ole työntekijöiden omistuksessa, vaan heitä riistää harvalukuinen omistava luokka. Riistämiseen perustuva järjestelmä vieraannuttaa sekä työntekijät että omistavan luokan ihmisyydestään, mikä johtaa epäinhimillisiin olosuhteisiin ja lopulta väkivaltaan.[10]

Marxin mukaan työtätekevä luokka tulisi lopulta tietoiseksi alistetusta asemastaan. Luokkatietoisuus lopettaisi proletaarien välisen kiistelyn ja johtaisi vallankumoukseen. Tuotantovälineet otettaisiin yhteisomistukseen, ja ihmiset olisivat vapaita toteuttamaan itseään ja nauttimaan työnsä hedelmistä. Valtio muuttuisi tarpeettomaksi, kun ihmisten itsekkyys ja kilpailu katoaisivat. Toisaalta Marx katsoi, ettei vallankumouksen kaikkialla tarvitsisi olla väkivaltainen vaan työläiset voisivat saavuttaa oikeutensa demokraattisesti, jos heille ensin myönnettäisiin äänioikeus. Lisäksi Marx arvioi, että edelleen feodalismia muistuttanut Venäjän yhteiskunta saattaisi siirtyä sosialismiin suoraan, olematta välissä kapitalistinen.[10]

Saksassa työväenliikkeen arkkitehti Ferdinand Lassalle oli samaa mieltä Marxin kanssa työväenluokan järjestäytymisen tarpeesta mutta kannatti työväen osallistumista valtiolliseen toimintaan, mitä Marx ei voinut hyväksyä. Marx myös syytti Lassallea saksalaisesta nationalismista, jossa sosialismia rakennettiin vain Saksassa, kun Marxin mukaan sosialismin piti olla kansainvälinen liike.[10]

Vuonna 1864 Marx oli perustamassa ensimmäistä internationaalia. Se oli laaja-alainen työväenliike, johon kuului muitakin kuin vallankumouksellisia ja sosialisteja. Marx kuoli 1883. Siihen mennessä oli jo varsin yleistä, että sosialistit nimittivät itseään marxilaisiksi. Marxin ja Lassallen seuraajat perustivat Saksan sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen (SPD) vuonna 1875. Alkuvaiheessa Marxin näkemys vallankumouksellisesta sosialismista oli SPD:ssä hallitseva, vaikka vastaääniäkin esiintyi.[10] Myöhemmin August Bebelin kannattama lainkuuliainen sosialismi saavutti suosiota. Sosiaalidemokratian kannatus kasvoi nopeasti, ja vuoteen 1912 mennessä SPD:stä oli kasvanut Reichstagin suurin puolue. SPD:n menestyksen myötä sosiaalidemokraattisia puolueita perustettiin myös muihin Euroopan maihin.[25]

Anarkistit ja syndikalistit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäläinen Mihail Bakunin oli anarkismin oppi-isä.

Marxilaisen sosialismin vallan työväenliikkeessä haastoivat ensimmäisenä anarkistit, joista vaikutusvaltaisin oli venäläinen Mihail Bakunin. Hän liittyi internationaaliin 1868 ja oli Marxin ensimmäinen merkittävä kilpailija, joka sai kannattajia erityisesti Italiasta, Espanjasta, Sveitsistä ja Ranskasta. Bakunin oli 1840-luvulla innostunut Pierre-Joseph Proudhonin ajatuksista.[23] Bakunin varoitti, että Marxin peräämästä ”proletariaatin diktatuurista” tulisi vielä pahempi kuin silloisista hallitsijoista, ja hän katsoi, että valtio pitäisi tuhota heti eikä kaapata sen valtaa. Bakunin oli myös radikaali uskonnon vastustaja.[10] Marx kannatti kurinalaista puoluetta, Bakunin vaati työtätekevien väkijoukkojen spontaania kansannousua. Oppi-isästään Proudhonista poiketen Bakunin hylkäsi individualismin ja väkivallattomuuden ja kannatti tuotantovälineiden yhteisomistusta, johon siirryttäisiin aseellisen vallankumouksen kautta. Marxin ja Bakuninin kiistat johtivat lopulta ensimmäisen internationaalin hajoamiseen 1870-luvun mittaan.[23]

Vuonna 1876 kuolleen Bakuninin seuraajaksi nousi Pjotr Kropotkin, joka kehitti anarkokommunismina tunnetun teorian. Kropotkinin mukaan yhteistyö oli sekä eläin- että ihmiskunnan luonnollinen olotila. Sekä tuotantovälineet että tuotteet oli asetettava yhteisomistukseen. Kropotkin kannatti valtion ja hallitusten lakkauttamista sekä hajautettua, kommuuneihin perustuvaa taloutta. Anarkismista tuli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa näkyvä liike, jonka individualismi vetosi erityisesti taiteilijoihin ja muihin intellektuelleihin. Anarkistit syyllistyivät lukuisiin poliittisiin murhiin, joiden uhreiksi joutuivat esimerkiksi Italian kuningas Umberto I, Ranskan presidentti Sadi Carnot sekä Yhdysvaltain presidentti William McKinley. Useimpien välivallantekojen taustalla oli yksittäinen aktivisti, ja anarkismille tunnusomainen individualismi teki järjestäytymisestä vaikeaa. Kuolemantuomioihin johtaneiden murhien tarkoituksena oli antaa esimerkki yksilön uhrautumisesta ja innoittaa kansanjoukkoja kapinaan. Käytännössä terrorismi toi anarkismille maineen järjettömänä väkivaltana.[23]

Syndikalismi oli suosittua erityisesti Ranskassa, missä se 1800-luvun lopulla kehittyi ammattiyhdistysliikkeen radikaaliksi haaraksi. Aatteen mukaan ammattiyhdistysten tulisi mennä yleislakkoon, jolloin kapitalismi luhistuisi ja työläiset voisivat ottaa vallan. Maltilliset syndikalistit arvioivat, että pelkkä yleislakon uhka riittäisi kapitalistien painostamiseen.[10] Vuonna 1922 syndikalistit perustivat kansainvälisen työväenliiton, jonka päämaja sijaitsi Berliinissä. Parhaimmillaan internationaalilla oli Italiassa puoli miljoonaa jäsentä, Argentiinassa 200 000, Portugalissa 150 000 ja Saksassa 120 000. Lisäksi eri maissa toimi pienempiä syndikalistisia yhdistyksiä. Vallankumouksellinen syndikalismi teki anarkismista joksikin aikaa merkittävän kansanliikkeen, vaikka suurin osa syndikalististen ammattiyhdistysten jäsenistä ei ollutkaan aatteen vakaumuksellisia kannattajia vaan myötäjuoksijoita.[23]

Maltillinen sosialismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen Työväenpuolueen perustava kokous pidettiin Turussa 1899.

Britanniassa perustettiin vuonna 1884 Fabian Society, joka oli selvästi anarkokommunismia maltillisempi suuntaus. Sen mukaan siirtyminen sosialismiin tapahtuisi vähitellen, kun valtio ottaisi tuotantovälineet yhä laajempaan ja tehokkaampaan kontrolliin. Fabianismi oli keskiluokkaisten älykköjen suosima aate. Fabian Societyn jäsenet olivat perustamassa Labour Representation Committeeta, josta myöhemmin tuli Yhdistyneen kuningaskunnan työväenpuolue. Yhdistyksen jäsenmäärä on jäänyt pieneksi, mutta sen epäsuora vaikutus on ollut suhteessa suuri.[10][26]

Myös kiltasosialismi saavutti Britanniassa suosiota 1900-luvun alussa,[10] ja sitä voidaan pitää syndikalismin paikallisena muunnelmana. Kiltasosialismi kehotti eri ammattikuntia järjestäytymään killoiksi, jotka suojelisivat jäsentensä etuja ja päättäisivät valtio-omisteisten tuotantovälineiden käytöstä. Aate oli suosituimmillaan ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) jälkeisinä vuosina, jolloin rakennustyöläiset perustivat yhdistyksiä ja rakensivat valtiolle taloja. Vuonna 1921 Britannian valtio lopetti taloudellisen tukensa ja kansallinen kiltasosialistien liitto lakkautettiin vuonna 1925.[27]

Revisionistit kyseenalaistivat 1800-luvun lopulla Marxin ajatukset vallankumouksen välttämättömyydestä työväen olojen parantumisen ehtona. Revisionistien mielestä kapitalismiin pohjaava yhteiskunta ja talous eivät olleet tuhoutumassa vaan sosialistien oli toimittava järjestelmän sisäisenä uudistusliikkeenä.[28] Saksalaisesta Karl Kautskysta tuli Marxin ja Engelsin kuoltua marxismin johtava teoreetikko, joka tarjosi synteesiä marxilaisesta vallankumouksellisuudesta ja SPD:n maltillisista perinteistä. Marxista poiketen Kautsky kannusti sosialisteja osallistumaan valtiolliseen toimintaan ja vaaleihin.[10]

Eduard Bernstein haastoi sosialistit luopumaan vallankumoushaaveista ja hyväksymään jo saavutetut tavoitteet. Marxin ennustuksien vastaisesti työväestön olot eivät jatkuvasti huonontuneet vaan olivat ammattiyhdistystoiminnan ja yleisen äänioikeuden myötä pikemminkin parantuneet.[10] Kapitalismi ei myöskään ollut kyvytön ratkaisemaan työttömyyden, ylituotannon ja taloudellisen epätasa-arvon kaltaisia ongelmia, mikä Bernsteinin mukaan osoitti, että Marxin arvio kapitalismin vääjäämättömästä tuhosta oli virheellinen.[25] Bernsteinin mukaan sosialismiin ei koskaan lopullisesti päästä,[28] mutta sen ihanteita voidaan edistää rauhanomaisilla ja vähittäisillä uudistuksilla.[10] Niitä olivat esimerkiksi julkinen koulutus ja terveydenhuolto sekä sosiaaliturvan ja työehtojen parantaminen.[28]

Venäläinen Vladimir Lenin hahmotteli vuonna 1902 vallankumouksellisen puolueteoriansa eli leninismin. Lenin arvioi, ettei proletariaatti nousisi kapinaan spontaanisti,[10] sillä Euroopan imperialistiset valtiot lahjoivat työväenluokan tyytyväiseksi siirtomaista ryöstetyllä vauraudella.[10][29] Tarvittiin ammattivallankumouksellisista muodostettua kurinalaista puoluetta, joka toimisi vallankumouksen etujoukkona. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue hajosi 1900-luvun alussa Leninin seuraajiin eli bolševikkeihin ja maltillisempiin menševikkeihin. Bolševikit edustivat marxilaisuuden puhdasoppista tulkintaa, joka kannatti aseellista vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. Menševikit arvostelivat Leninin linjaa elitistiseksi hirmuvallaksi.[10]

Suomen Työväenpuolue eli myöhempi sosialidemokraattinen puolue perustettiin 1899. Alkuvuosina marxilaisuus vaikutti voimakkaasti puolueen linjaan, joka oli radikaali ja jopa vallankumouksellinen. Puolueesta tuli nopeasti Suomen suosituin, ja se sai läpi tärkeitä uudistuksia, kuten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Sisällissodan jälkeen kommunistit häädettiin puolueesta ja sen linja maltillistui. Vanhaa järjestelmää ei enää haluttu korvata uudella vaan sitä uudistettiin vähittäin. Puolueen kannatus pysyi korkeana ja vuonna 1926 SDP muodosti Väinö Tannerin johdolla vähemmistöhallituksen.[30]

Neuvostoliiton perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous

Sosialistien rivit hajosivat ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Liikkeen ideologit olivat ennen sotaa ajatelleet, ettei työläisten pitäisi taistella toisiaan vastaan ja että ainoa sosialistien käymä sota olisi vallankumoukseen johtava luokkasota. Sodan sytyttyä työväenluokka ei kuitenkaan ollut halukas muuttamaan kansainvälistä sotaa sisällissodaksi. Saksan sosiaalidemokraattien enemmistö asettui 1914 maansa sotaponnistusten tueksi, ja muissa maissa sosialistit tekivät sen jälkeen samankaltaisia linjauksia.[10]

Jotkut sosialistit pysyivät sodanvastaisella kannalla. Venäjällä merkittävin oli Lenin ja Saksassa Rosa Luxemburg. Jyrkän marxilaista linjaa edustaneen Luxemburgin kannattajat järjestäytyivät spartakisteiksi.[10] Venäjällä keisarinvalta syrjäytettiin helmikuussa 1917.[31] Bolševikkipuolueen aseellinen siipi kaappasi vallan loppuvuodesta 1917.[32] Leninin lupaukset ”rauhasta, maasta ja leivästä” vetosivat erityisesti nälkiintyneeseen kaupunkiväestöön sekä sotaväsymyksen vaivaamiin asevelvollisiin.[31] Venäjän sisällissota päättyi bolševikkien voittoon,[33] ja vuonna 1922 perustettiin Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto, jonka virallisena tavoitteena oli sosialistisen yhteiskunnan perustaminen.[10] Äärivasemmiston kapinoita syttyi myös Saksassa,[10] Italiassa, Unkarissa ja Persiassa,[34] mutta ne kukistuivat nopeasti.[10][34]

Valtaannousunsa jälkeen bolševikit alkoivat kutsua itseään kommunisteiksi.[10] Leninin johdolla he perustivat Marxin ennakoiman proletariaatin diktatuurin, joka toteutuessaan oli pikemminkin puolueen diktatuuria.[35] Teollisuuslaitokset ja kuljetusvälineet kansallistettiin, talouselämän perustaksi otettiin keskusjohtoinen suunnittelu ja oppositio tukahdutettiin väkivallalla.[33] Kansainvälisiä suhteita varten Lenin perusti kolmannen internationaalin eli Kominternin.[10] Käytännössä Neuvostoliitto jäi eristyneeksi valtioksi, jonka ulkosuhteita leimasi molemminpuolinen epäluulo ja vihamielisyys. Puna-armeijan yritykset levittää vallankumous muualle Eurooppaan epäonnistuivat, ja neuvostojohto luopui maailmanvallankumouksen välittömästä tavoittelusta 1920-luvun alkuun mennessä. Taloutta vapautettiin ja pienimuotoinen yksityisyrittäjyys sallittiin. Uusi talouspolitiikka nosti Neuvostoliiton sisällissotaa seuranneesta lamasta ja köyhyydestä.[33]

Sotien välinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaisten sosiaalidemokraattien mielenosoitus 1919.

Venäjän vallankumouksen myötä sosialismi jakaantui lopullisesti kahteen leiriin. Kommunisteiksi alettiin kutsua vallankumouksellisia sosialisteja, jotka olivat sitoutuneet marxismi-leninisminä tunnettuun oppisuuntaan. Leninin seuraaja Josif Stalin kehitti sosialismina yhdessä maassa tunnetun opin, jonka ytimessä olivat maatalouden kansallistaminen ja nopea valtiojohtoinen teollistamisohjelma. Stalinin johdolla Neuvostoliitossa harjoitettiin laajaa terroria, jossa kuoli miljoonia ihmisiä.[10] Perustuslaki uusittiin 5. joulukuuta 1936. Ensimmäisessä pykälässä todettiin Neuvostoliiton olevan työläisten ja talonpoikien sosialistinen valtio. Riistävät luokat – porvaristo, tilanomistajat ja kulakit – oli tuhottu, joten neuvostoyhteiskunnan historiassa oli näin päättynyt sen ensimmäinen vaihe, siirtymäkausi kapitalismista sosialismiin.[36]

Maltillisempi suuntaus tunnettiin sosialisteina, sosiaalidemokraatteina ja työväenliikkeenä. Se oli sisäisesti hajanainen suuntaus, johon kuului sekä revisionisteja että ei-marxilaisia radikaaleja.[10] Maltillisia sosialisteja yhdisti kommunismin, väkivallan ja totalitarismin vastaisuus sekä sitoutuminen demokratiaan.[10][25] Vaikka sosiaalidemokratian aatteelliset juuret olivat periaatteessa samat kuin kommunismilla, se ei ajanut aseellista vallankumousta vaan edisti sosialismin tavoitteita parlamentaarisin keinoin.[25] Sosiaalidemokraatit luopuivat ehdottomasta kapitalismin vastaisuudesta. Historiallisten lainalaisuuksien sijaan he alkoivat perustella uudistuksia etiikalla.[10] Perimmäinen tavoite oli edelleen tuotantovälineiden kansallistaminen, kunhan sosialistit ensin saavuttaisivat parlamentaarisen enemmistön.[25]

Anarkismi ja syndikalismi jäivät marginaalisiksi liikkeiksi, kun äärivasemmisto ryhmittyi neuvostomielisten kommunistipuolueiden taakse. Italian aiemmin voimakas anarkistiliike hävitettiin Benito Mussolinin johdolla 1920-luvulla, ja Saksan pienet anarkistipiirit kokivat saman kohtalon Adolf Hitlerin noustua valtaan 1930-luvulla.[23] Muissakin Euroopan maissa nousi valtaan äärioikeistolaisia hallituksia, joiden retoriikassa sosialismin ja kommunismin vastaisuudella oli keskeinen osa.[37] Vastaavasti kansallissosialismin ja fasismin vastustamisesta tuli tärkeä kommunisteja ja sosialisteja yhdistävä tekijä.[10]

Espanjassa anarkosyndikalismi säilytti asemansa pisimpään. Anarkistit vastustivat periaatteesta sekä kuninkaanvaltaa että vuonna 1931 perustettua tasavaltaa, ja 1930-luvun puolivälissä Espanjassa oli useita anarkistien kapinoita. Vuonna 1936 alkaneen sisällissodan alussa anarkistit hallitsivat suurta osaa Itä-Espanjasta, kollektivisoivat tehtaat, perustivat maatalouskommuuneja ja lakkauttivat rahan. Ilmeisesti ainakin osa kommuuneista menestyi ja onnistui ylittämään aiemmat tuotantoluvut. Liikkeeltä puuttui kuitenkin kyky pitkäkestoiseen ja kurinalaiseen sodankäyntiin, ja sisäiset riidat heikensivät tasavaltalaisten sotamenestystä. Vuonna 1939 sisällissota päättyi oikeistolaisen Francisco Francon voittoon, ja anarkismi joukkoliikkeenä hävisi.[23]

1930-luvun suuren laman aikana Ruotsin hallitusvastuussa olleet sosiaalidemokraatit ryhtyivät järjestämään julkisia töitä. Ruotsi toipui lamasta useimpia muita maita nopeammin, ja 1930-luvun loppuun mennessä maassa oli saavutettu lähes täystyöllisyys.[38] Keynesiläisen teorian mukaan valtion tulee säännellä taloutta ylläpitämällä kysyntää. Julkisten investointien avulla voidaan saavuttaa täystyöllisyys jopa taantuman aikana, jolloin vältytään palkanalennuksilta ja kysynnän romahtamiselta. Keynesiläisyys pysyi länsimaiden hallitsevana taloustieteen koulukuntana 1970-luvulle saakka, jolloin monetarismi syrjäytti sen.[39]

Sosialistiset puolueet saivat syyn olla hallituksessa myös kapitalistisessa järjestelmässä. Yhdysvalloissa varsinaisen sosialismin kannatus jäi vähäiseksi,[10] mutta presidentti Franklin Rooseveltin vuonna 1933 alkaneessa New Deal -politiikassa oli keskeistä valtion roolin kasvattaminen taloudessa.[40]

Kylmä sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kylmä sota
1900-luvulla syntyneiden sosialististen valtioiden kartta perustamisvuosien mukaan.
  1920–1930-luvulla
  1940–1950-luvulla
  1960–1970-luvulla

Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana kapitalistit, sosialistit ja kommunistit liittoutuivat äärioikeistoa vastaan. Sodan päätyttyä yhteistyön edellytykset katosivat. Neuvostoliitto miehitti Itä-Euroopan ja alkoi levittää järjestelmäänsä muualle maailmaan. Seuraavia vuosikymmeniä leimasi kylmäksi sodaksi kutsuttu vastakkainasettelu, jossa länsimainen demokratia ja reaalisosialismi kilpailivat vaikutusvallasta.[10]

Euroopan ulkopuolella sosialismi saavutti jalansijaa erityisesti Kiinassa ja Intiassa, missä aate oli suosittu jo maailmansotien välisenä aikana. Kiinassa kommunistinen puolue otti sisällissodan jälkeen vallan 1949. Kaupunkien teollisuustyöläisten sijaan Mao Zedongin johtama vallankumous tukeutui maaseudun köyhälistöön. Samalla ulkovaltojen nöyryyttämän Kiinan vapauttaminen imperialismin kahleista korvasi Maon retoriikassa luokkasodan. Myös Intiassa sosialismi vaikutti jonkin verran Mahatma Gandhin ajatteluun. Hänen suosionsa ei kuitenkaan perustunut sosialismiin vaan itsenäisyystaisteluun Britannian siirtomaavaltaa vastaan.[10]

Reaalisosialismi levisi Koreaan, Vietnamiin ja Kuubaan. Niitä johtavat kommunistipuolueet perustelivat edustavansa kansandemokratiaa, jossa kansan delegoimaa diktatorista valtaa käyttänyt puolue tukahdutti kansanviholliset ja rakensi sosialismia.[10]

Euroopassa sosialistiset puolueet maltillistivat kantojaan ja luopuivat yhteisomistuksen tavoittelusta. Suosituksi nousi sekatalous, jossa yksityisomistuksessa olevaa taloutta ohjailtiin valtiovallan taholta. Maltilliset sosialistit kannattivat myös laajaa hyvinvointivaltiota. Ensimmäisenä tälle linjalle lähtivät pohjoismaiden sosialistit. Myöhemmin perässä seurasivat muun maailman sosialistiset puolueet. Saksassa SPD otti tavoitteekseen ”sosiaalisen markkinatalouden”, jossa kapitalistisen kilpailun ja valtiojohtoisen suunnitelmatalouden välisen suhteen määrittelisi käytännön tarve.[10] Sosialistisista maista Jugoslavia ja Unkari liberalisoivat talouttaan jonkin verran. Jugoslavia omaksui markkinasosialismin 1960-luvulta alkaen, ja Unkarissa siirryttiin markkinasosialismin suuntaan 1960- ja 1970-lukujen taitteessa.[41]

Kun valtavirran sosialistit siirtyivät talouspolitiikassaan yhä enemmän oikealle, syntyi Euroopassa 1960-luvulta lähtien radikaalin vasemmistolaisia opiskelijaliikkeitä.[10]

Kolmas maailma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kolmas maailma

Siirtomaajärjestelmän purkauduttua Afrikassa ja Lähi-idässä syntyi nationalismia, antikolonialismia ja sosialismia yhdistelleitä liikkeitä.[10][42] Vielä 1950-luvun alussa pelkkä siirtomaaisäntien vastainen nationalismi riitti yhdistämään siirtomaiden asukkaat, mutta ei enää itsenäistymisen jälkeen.[42] Sosialismin suosiota kasvatti se, että vanhat siirtomaavallat olivat edustaneet kapitalismia. Lopputuloksena oli omalaatuinen synteesi, jossa paikalliset perinteet yhdistyivät marxismi-leninismistä omaksuttuun yksipuoluejärjestelmään. Tyypillisiä piirteitä olivat viljelysmaan yhteisomistus, kunnianhimoiset modernisaatiosuunnitelmat sekä taloudellisen omavaraisuuden tavoittelu.[10]

”Afrikkalaisesta sosialismista” puhui ensimmäisenä senegalilainen Léopold Sédar Senghor. Liikkeen muita johtohahmoja olivat Senghorin maanmies Mamadou Dia, guinealainen Sékou Touré, ghanalainen Kwame Nkrumah, kenialainen Tom Mboya sekä tansanialainen Julius Nyerere. Afrikkalainen sosialismi oli leimallisesti siirtomaajärjestelmän purkautumista seurannut liike, joka pyrki tasapainoilemaan ensimmäisen ja toisen maailman välillä. Marxilaisuuden kirjallis-teoreettisesta perinteestä poiketen se syntyi nopeasti ja keskittyi käytännön asioihin. Afrikkalaista sosialismia yhdisti nostalgia kolonialismia edeltäneeseen elämäntapaan, joka nähtiin yhteisöllisenä, luokkajaosta vapaana ja yhteisomistukseen perustuvana. Siirtomaa-aika oli kuitenkin peruuttamattomasti muuttanut afrikkalaisia yhteiskuntia. Käytännössä afrikkalainen sosialismi toteutui eri maissa eri tavoin: useimmiten pääpaino annettiin maataloudelle, mutta esimerkiksi Ghanassa painotettiin teollisuutta. Kaikki afrikkalaisen sosialismin valinneet maat ajautuivat ennen pitkää taloudellisiin vaikeuksiin ja diktatuuriin. Sisäisten levottomuuksien myötä afrikkalaista sosialismia kannattaneet poliitikot ja puolueet syrjäytettiin, ja 1970-luvun mittaan liike hiipui.[42]

Kylmän sodan lopulla ilmaantui afrokommunistinen suuntaus. Afrikkalaisesta sosialismista poiketen se tukeutui Neuvostoliittoon ja marxismi-leninismiin.[42]

Myös arabisosialismi vastusti siirtomaajärjestelmää.[10] Toinen tärkeä tavoite oli panarabialaisuus eli kaikkien arabimaiden liittyminen yhdeksi sosialistiseksi valtioksi.[43] Arabisosialistinen Baath-puolue pääsikin valtaan useissa maissa,[43] ja vuonna 1958 Egypti ja Syyria muodostivat Yhdistyneen arabitasavallan. Liittovaltio hajosi kuitenkin jo 1961, kun Syyria julistautui uudelleen itsenäiseksi.[44] Syyrian ja Irakin valtioliiton estivät paikallisten Baath-puolueiden väliset erimielisyydet.[43]

Latinalaisen Amerikan sosialisteilla ei ollut merkittävää omaperäistä vaikutusta sosialismin teoriaan. Merkittävin poikkeus, vapautuksen teologia, ei ole sanan tiukassa merkityksessä sosialistinen. Aasian demokratioista vain Japanissa toimi sosialistipuolue, jolla oli aitoa kannatusta. Aasian sosialistiset diktatuurit pitkälti pitäytyivät marxismi-leninismissä.[10]

Reaalisosialismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Reaalisosialismi
Reaalisosialistiset maat kärsivät kroonisista tuotantovaikeuksista ja tavarapulasta. Kuvassa puolalaiset jonottavat kulutushyödykkeitä.

Neuvostoliiton ja sen liittolaisvaltioiden yhteiskuntajärjestelmä ei sanottavasti muistuttanut marxilais-leninistisen teorian mukaista sosialismia tai kommunismia. Toteutunutta sosialismia kuvaamaan kehitettiin erilaisia termejä, joista suosituin oli ”reaalisosialismi”. Sanaa käyttivät sekä järjestelmän kannattajat että vastustajat.[45] Euroopan lisäksi reaalisosialistisia yhteiskuntia syntyi Aasiaan, latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja Lähi-itään. Neuvostoliitto oli niiden järjestelmien pääasiallinen esikuva. Yhteisiä piirteitä olivat tuotannon ja jakelun yhteisomistus, suunnitelmatalous ja yksipuoluejärjestelmä, jonka legitimiteetti perustui marxilaiseen ja leninistiseen ideologiaan. Puolue käytti sekä lainsäädäntö-, toimeenpano- että tuomiovaltaa.[21]

Reaalisosialistiset valtiot saavuttivat monia keskeisiä tavoitteitaan. Niitä olivat takapajuisten talouksien nopea modernisointi ja teollistuminen, täystyöllisyys, naisten ottaminen mukaan työvoimaan, rahaolojen vakiintuminen, uusien luonnonvarojen ja teknologioiden käyttöönotto, sotilaallinen varustautuminen sekä koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan kehittäminen. Palkkaerot pienenivät, koulutus tuli kaikkien saataville, ruumiillisen työn arvostus nousi ja sosiaalinen liikkuvuus parani. 1960-luvulla sosialismi näyttäytyi vakavastiotettavana kilpailijana länsimaiden kapitalistis-demokraattiselle järjestelmälle.[21]

Reaalisosialistisissa maissa oli kuitenkin myös suuria ongelmia, ja toisen maailmansodan jälkeen alkanut nopea talouskasvu tyrehtyi 1970-luvun alkuun mennessä.[21] Suunnitelmatalous ei kyennyt vastaamaan yhä monimutkaisemmaksi kehittyvän kansantalouden tarpeisiin.[33] Julkiset investoinnit olivat tehottomia ja pullonkaulat johtivat tuotannon seisakkeihin.[21] Kilpailun puuttuessa johtaminen oli leväperäistä eikä innovaatioihin ollut kannustimia. Työpaikoilla laiskottelu oli tavanomaista.[33] Pula kulutustavaroista muodostui krooniseksi,[21] ja niitä piti jonottaa pitkiä aikoja.[33] Tehottoman byrokratian rinnalle kehittyi epävirallisia hallinnon muotoja: lahjontaa, tavaroiden hamstraamista ja toisiaan avustavien ihmisten verkostoja. Sosiaalinen liikkuvuus heikkeni ja puolue-eliitistä muodostui uusi etuoikeutettu yläluokka.[21]

Moni reaalisosialistinen maa yritti uudistaa järjestelmäänsä markkinatalouden suuntaan jo kylmän sodan vuosina, mutta keskitetyn talouden vapauttaminen osoittautui vaikeaksi. Uudistussuunnitelmia ja markkinatalouden sääntöjä ei aina noudatettu kunnolla, ja valtio järjesti julkista rahaa vaikeuksiin ajautuneille yrityksille sen sijaan että niiden olisi annettu mennä konkurssiin. Kansalaisten luottamus järjestelmään ja puolueeseen hupeni.[21]

Reaalisosialismin ja kylmän sodan loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Neuvostoliiton talousongelmat ja Itä-Euroopan vallankumoukset 1989.

Suunnitelmatalouden tehottomuus oli keskeinen tekijä reaalisosialismin romahdukselle 1980-luvun lopulla.[46] Neuvostoliiton johto ryhtyi vuodesta 1985 alkaen demokratisoimaan yhteiskuntaa ja hajauttamaan taloudellista päätöksentekoa. Uudistusten tavoitteena oli tehostaa järjestelmää ja parantaa elintasoa. Aiemmin tukahdutettu oppositio pystyi levittämään ajatuksiaan vapaammin ja yksipuoluejärjestelmä kohtasi kasvavaa vastustusta. Itä-Euroopassa kommunismi luhistui vuodesta 1989 alkaen, ja Neuvostoliitto hajosi 1991. Kiinassa kommunistipuolue aloitti tuotantovälineiden yksityistämisen ja siirtyi markkinatalouteen. Puolueen yksinvalta jatkui, mutta talousjärjestelmä pysyi marxilaisena vain nimellisesti.[10] Unkarilainen sananlasku 1980-luvun lopulta heijastelee aikakauden yleistä kyynisyyttä: ”Sosialismi on pisin ja tuskallisin tie kapitalismista kapitalismiin.”[21]

Sosialismista luopuminen johti monissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa suuriin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Szonja Szelényin mukaan vuonna 1989 alkanut tapahtumaketju muistutti Venäjän vallankumousta. Vuonna 1917 Leninin johtamat älyköt tekivät ”työväen vallankumouksen” maassa, jossa ei ollut työväenluokkaa; vuonna 1989 älymystö teki ”porvariston vallankumouksen” maissa, joissa ei ollut porvaristoa. Kun vuoden 1917 vallankumouksen tavoitteena oli työväenluokan luominen, oli vuoden 1989 vallankumouksen tavoitteena porvariston luominen.[47]

Markkinatalouteen siirtymistä vaikeutti reaalisosialististen maiden infrastruktuurin ja teollisuuden vanhentunut ja rapistunut tila. Valtionyritykset olivat niin suuria, että niiden yksityistäminen oli vaikeaa. Kansantaloudet olivat teollisuusvaltaisia, kun länsimaissa oli jo siirrytty jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan. Markkinatalouden myötä monet taloudelliset ja sosiaaliset edut katosivat tai heikkenivät, mikä aiheutti laajaa tyytymättömyyttä. Monissa maissa valta ja vauraus kasaantuivat vanhalle kommunistiselle eliitille.[47]

Sosialismi nykyään

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialistiset valtiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kommunistipuolueen yksinvalta on tällä hetkellä neljässä maassa: Kuubassa, Kiinassa, Laosissa ja Vietnamissa. Pohjois-Koreassa kommunismista on muodollisesti luovuttu ja tilalle on nostettu sosialismia ja nationalismia yhdistelevä juche-aate.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen reaalisosialismi menetti monien silmissä uskottavuutensa.[10] Joukko nykyisiä valtioita julistautuu kuitenkin edelleen sosialistiseksi. Kommunistisen yksipuoluejärjestelmän hallitsemia maita ovat Kiina, Kuuba, Vietnam[48] ja Laos.[49] Muodollisesti sosialistiset valtiot ovat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siirtyneet kohti markkinataloutta, ja leninismistä on jäljellä yhdelle puolueelle keskitetty valta.[46] Kiinassa valtionyrityksillä on edelleen suuri rooli teollisuudessa, mutta yksityistäminen etenee jatkuvasti ja talousjärjestelmä on jo lähellä kapitalismia. Maolaisuudella on enää retorista merkitystä.[48]

Encyclopædia Britannica kuvailee Pohjois-Koreaa ”vanhan neuvostotyylisen kommunismin viimeiseksi linnakkeeksi”.[48] Käytännössä sekin on 2000-luvulla uudistanut talouttaan ja sallinut yksityisyrittämisen.[50] Maata hallitseva Korean työväenpuolue on sama kuin kommunismin aikoina, mutta armeija on lisännyt valtaansa puolueen kustannuksella.[51] Vuonna 2009 perustuslaista poistettiin viittaukset kommunismiin ja tilalle nostettiin songun eli asevoimien ensisijaisuus kaikessa päätöksenteossa.[52] Pohjois-Korean virallinen ideologia on sosialismia ja korealaista nationalismia yhdistelevä juche.[53] Tutkimuskirjallisuudessa sitä on kuvattu sekä äärivasemmistolaiseksi[54] että äärioikeistolaiseksi.[55]

Afrikan maat ovat pitkälti luopuneet sosialismin paikallisista muunnelmista.[42] Vastaavan kohtalon on kokenut arabisosialismi. Irakin sodan tuloksena Baath syrjäytettiin Irakin johdosta vuonna 2003, ja Syyria on vuodesta 2011 käynyt sisällissotaa.[43]

Venezuela otti vuodesta 1999 alkaen presidentti Hugo Chávezin johdolla tavoitteekseen demokraattisen sosialismin. 2000-luvun alussa Chávez kansallisti Venezuelan öljyvarat ja alkoi subventoida öljynviennistä saaduilla rahoilla erilaisia hyvinvointiohjelmia. Nykyinen presidentti Nicolás Maduro on jatkanut edeltäjänsä linjaa. Vientitulot sijoitettiin peruselintarvikkeiden ja kulutustavaroiden tuontiin. Tuontitavaroita myytiin venezuelalaisille alihintaan, mikä tuhosi kotimaisen tuotannon. Samalla hintasääntely johti laajaan korruptioon ja keinotekoisen korkea valuuttakurssi pääomien karkaamiseen ulkomaille. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta 2014 romahti, Venezuelan talousjärjestelmä ajautui syöksykierteeseen.[56]

Sosialismi demokraattisissa valtioissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernit sosialistit suosivat usein markkinasosialismia vaihtoehtona tiukan keskusjohtoiselle reaalisosialismille. Tavoitteena ei ole vapaan markkinatalouden lakkauttaminen vaan sen sääntely.[10] SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen totesi vuonna 2003 ”sosialidemokraattisen sosialismin” toteutuneen tämän päivän Suomessa: ”Sosialidemokratian perusarvot, tasa-arvo ja ihmisten yhteenkuuluvaisuus eli solidaarisuus, ovat muuttuneet lihaksi tässä rakennelmassa, inhimillisen kulttuurin tähän asti suurimmassa saavutuksessa.”[57]

Kolmannen tien politiikka on kasvattanut suosiotaan 1900-luvun lopulta alkaen. Sosialismi oli vastareaktio teollisuuskapitalismiin, eikä se perinteisessä muodossaan kyennyt vastaamaan jälkiteollisen yhteiskunnan tarpeisiin. Sosialismin tavoin kolmas tie pyrkii tasa-arvoon ja hyvinvointivaltioon. Se ei kuitenkaan tavoittele tuotantovälineiden yhteisomistusta eikä jaa sosialismin luokkakeskeisyyttä. Britanniassa Tony Blairin johtama työväenpuolue lakkasi vaatimasta teollisuuden kansallistamista 1995, ja kaksi vuotta myöhemmin puolue saavutti merkittävän vaalivoiton. Kolmannen tien politiikkaa ovat harjoittaneet myös Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton, Saksan liittokansleri Gerhard Schröder sekä Alankomaiden pääministeri Wim Kok.[10]

Radikaali vasemmisto on syyttänyt kolmatta tietä sosialismin ihanteiden hylkäämisestä. Sen mukaan köyhät eivät menesty taloudellisessa kilpailussa tasaväkisesti rikkaiden kanssa, mikä johtaa tuloerojen kasvuun. Edes kapitalismin arvostelijat eivät yleensä kannata paluuta keskusjohtoiseen sosialismiin vaan suosivat markkinasosialismia, jossa yhteisomistus ja markkinatalous toimivat rinnakkain. Sosialistit eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, kuinka tämä käytännössä tapahtuu. Suosituimmassa mallissa yhtiöt tavoittelevat taloudellista voittoa ja kilpailevat keskenään, mutta työntekijät omistavat ne tai vähintäänkin kykenevät työpaikkademokratian kautta osallistumaan itseään koskevaan päätöksentekoon.[10]

Erityisesti latinalaisessa Amerikassa jotkut sosialistit vaativat edelleen luonnonvarojen ja suurten teollisuuslaitosten kansallistamista. Jopa radikaaleimmat ovat kuitenkin yleensä valmiita sallimaan pienimuotoisen yksityisyrittämisen ja jonkinasteisen kilpailun.[10] Nepalin kommunistinen puolue voitti vuoden 2008 vaalit ja ilmoitti sitoutuvansa monipuoluedemokratiaan ja sekatalouteen. Vaikka puolue on muodollisesti maolainen, on se käytännössä mukaillut Kiinan pragmaattista talouspolitiikkaa.[48]

Vuosien 2007–2008 finanssikriisistä alkaneeseen taantumaan reagoitiin monissa maissa keynesiläisin opein, mikä osoittautui kohtalaisen toimivaksi ratkaisuksi. Tämä on länsimaissa kasvattanut kiinnostusta niin sanottuun uuskeynesiläisyyteen.[39]

Tulevaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Encyclopædia Britannican sosialismia käsittelevän artikkelin mukaan sosialismin tulevaisuus lienee markkinasosialismissa. Sosialismin aiemmista muodoista poiketen se ei lupaa utopiaa eikä historian täyttymystä, mutta se pyrkii lisäämään yhteistyötä ja solidaarisuutta ja ainakin vähentämään luokkaeroja ja työntekijöihin kohdistuvaa riistoa.[10]

Szonja Szelényin mukaan sosialismin suosiota heikentävät kaksi seikkaa: 1900-luvun reaalisosialismin epäonnistuminen sekä perinteisen työväenluokan pieneneminen, mikä näkyy esimerkiksi ammattiliittojen heikkenemisenä. Luokkaristiriitojen sijaan nykyajan yhteiskunnallista keskustelua hallitsevat ympäristönsuojelun ja identiteettipolitiikan kaltaiset teemat. Toisaalta sosiaalidemokraattiset puolueet ovat säilyttäneet suosionsa, ja entisissä reaalisosialistisissa valtioissa kommunistipuolueiden suosio lähti 1990-luvun romahduksen jälkeen uuteen nousuun. Kyselytutkimusten mukaan suuri osa ihmisistä kannattaa sosiaalidemokraattista politiikkaa mutta suhtautuu kielteisesti neuvostomalliseen sortovaltaan. Szelényi näkee sosialismin tulevaisuuden ”Ruotsin mallissa”, joka pitää kiinni eräistä 1900-luvun sosialismin piirteistä (esimerkiksi taloudellinen tasa-arvo) mutta luopuu toisista (esimerkiksi opposition tukahduttaminen).[58]

Suomessa valtavirran sosialistit eivät nykyään tavoittele markkinatalouden lakkauttamista vaan sen sääntelyä. Julkisen sektorin tehtävä on ohjata ja täydentää markkinataloutta. Hyvinvointivaltion tulee taata koulutusinvestoinnit, sosiaalivakuutus ja sosiaaliturva eri elämänvaiheissa, kuten vanhuuden, työttömyyden tai sairauden varalta. Yhteiskunnan on vastattava terveydenhuollosta ja hyvinvointipalveluiden luomisesta. Näin tuloksena on oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä ja tulonjako, pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sosiaalidemokraattien mukaan sosiaalista markkinataloutta toteuttava hyvinvointiyhteiskunta yhdistää suunnitelmataloutta paremmin toisiinsa talouskasvun ja työväenliikkeen perinteiset tavoitteet, kuten täystyöllisyyden, työvoiman suojan, laajat hyvinvointipalvelut sekä yhteiskunnallisen solidaarisuuden.[28]

Suhde äärioikeistoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fasismi ja kansallissosialismi olivat sotienvälisenä aikana suosittuja ääriliikkeitä, joille ominaista oli radikaali nationalismi, militarismi, liberalismin ja demokratian halveksunta sekä usko vahvaan johtajaan. Fasistiset liikkeet suhtautuivat vihamielisesti sekä kommunismiin että maltilliseen vasemmistoon. Tästä huolimatta jotkut ovat nähneet yhtäläisyyksiä fasismin ja neuvostokommunismin välillä. Molemmat olivat joukkoliikkeitä, jotka nousivat valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kaaoksessa, ja kummallekin oli ominaista totalitaarinen vallankäyttö sekä vihollisiiksi leimattuihin ihmisryhmiin kohdistettu terrori.[37]

Politiikan tutkijat ovat erimielisiä siitä, tulisiko fasismi nähdä radikaalina sosiaalisena uudistusliikkeenä vai äärikonservatiivisena vastareaktiona 1800-luvun valistusaatteelle. Encyclopædia Britannica huomauttaa, että fasismin tulkinnat heijastavat usein tulkitsijan omia arvoja. Sekulaarit liberaalit ovat painottaneet fasismin uskonnollisia juuria, kun taas kristityt tutkijat ovat pitäneet fasismia sekulaarina liikkeenä. Konservatiivit ovat nähneet siinä sosialistisia ja populistisia aineksia, kun taas vasemmisto on katsonut fasismin puolustaneen kapitalismia ja elitismiä. Moni kriitikko on pitänyt fasismia syvästi järjenvastaisena liikkeenä, jossa kannattajien viha ja turhautuminen purkautuu demonisoituja ryhmiä kohtaan.[37]

Poliittisen oikeiston edustajat ovat toisinaan esittäneet, että fasismi ja kansallissosialismi olivat tosiasiassa sosialistisia liikkeitä. Tarkoituksena on samastaa maltillinen vasemmisto vihattuihin ääriliikkeisiin.[59] Väitettä perustellaan esimerkiksi sillä, että Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP eli ”natsit”) nimessä esiintyy sana sosialismi. Tämä oli kuitenkin pelkkä propagandatemppu: Hitler oli vannoutunut sosialismin vastustaja ja varakkaat saksalaiset tehtailijat rahoittivat häntä. Puolueen ydinsanoma ei ylipäätään ollut taloudellinen vaan liittyi rotuun ja antisemitismiin. Vasemmistopuolueiden toiminta kiellettiin heti NSDAP:n valtaannousun jälkeen ja niiden tärkeimmät edustajat lähetettiin keskitysleirille. NSDAP:ssä oli tosin vasemmistosiipi, mutta Hitler murhautti sen tärkeimmät edustajat 1934, minkä jälkeen vähäisetkin sosialismin rippeet katosivat puolueen sallimasta ajattelusta.[60]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Encyclopædia Britannica 1768–2024. Encyclopædia Britannica, Inc.. (englanniksi)
  • Geoghegan, Vincent: ”Socialism”, Political Ideologies. Routledge, 2014. ISBN 9781315814384 Taylor & Francis Group (viitattu 1.6.2024). (englanniksi)
  • Kettunen, Pauli: Sosialismin vuosisadat. Helsingin yliopiston poliittisen historian luentosarja, syys–marraskuu 2004. Luennot 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9 ja 10.
  • Kim, M. ym.: Neuvostoliiton historia. Sosialismin aikakausi. Suomentanut Paavo Ruonaniemi. Moskova: Kustannusliike Edistys, 1978.
  • Mäkeläinen, Mika: Kimlandia. Silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa. Atena, 2019. ISBN 978-952-300-496-2
  • Szelényi, Szonja: Socialism and Communism Encyclopedia of Sociology. Encyclopedia.com. Viitattu 22.12.2021. (englanniksi)
  • Vuolanne, Antti: Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa. Jyväskylä: Kalevi Sorsa -säätiö, 2011. ISBN 978-952-5689-30-3 Teoksen verkkoversio.
  • Wiberg, Matti: Politiikan sanakirja. Inhorealistin versio. (Toim. Kalevi Koukkunen) Helsinki: Siltala, 2011. ISBN 978-952-234-048-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ sosialismi Kielitoimiston sanakirja. 2024. Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy. Viitattu 1.6.2024.
  2. ↑ sosialismi Tieteen termipankki. 5.12.2014. Viitattu 1.6.2024.
  3. ↑ a b Wiberg 2011, s. 500: ”Sosialismin kannattamaan yhteiskuntamalliin kuuluu tuotantovälineiden ja talouden voimavarojen yhteisomistus sekä valtion tai yhteisön vahva kontrolli taloudessa markkinoiden sijaan. Taloudellisella tasa-arvolla on sosialistien oikeudenmukaisuuskäsityksessä keskeinen osa. – – Monet sosialistipuolueet ja liikkeet ovat muokanneet historiallista tavoitettaan ja siksi sosialismi-sana liittyy nykyään myös useisiin sellaisiin puolueisiin ja ryhmiin, jotka hyväksyvät markkinatalouden.”
  4. ↑ a b c d Szelényi: ”Socialism and Communism” (johdanto).
  5. ↑ Geoghegan 2014, s. 74–75: ”The key problem in defining socialism, as with all ideologies, is that of adequately capturing similarity and difference; showing what unites socialists without minimising the tremendous differences which separate them.”
  6. ↑ a b c d Nurmiainen, Jouko: Historia:sosialismi Tieteen termipankki. 8.1.2020. Viitattu 1.6.2024.
  7. ↑ a b sosialismi Suomen etymologinen sanakirja. 5.12.2023. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  8. ↑ a b socialism (n.) Online Etymology Dictionary. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  9. ↑ a b socialist (n.) Online Etymology Dictionary. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as at au av aw ax ay az ba bb bc bd be bf bg bh bi bj bk bl bm bn bo bp Dagger, Richard & Ball, Terence: socialism Encyclopædia Britannica. 12.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  11. ↑ a b c Missä on käytetty ensimmäisen kerran sanaa sosialismi? Kysy kirjastonhoitajalta. 3.1.2022. Viitattu 1.6.2024.
  12. ↑ Wiberg 2011, s. 500.
  13. ↑ a b ”socialism”, World Encyclopedia. Oxford: Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-199-54609-1 (englanniksi)
  14. ↑ Mayhew, Susan: ”socialism”, A Dictionary of Geography. (5th edition) Oxford: Oxford University Press, 2015. ISBN 978-0-191-76103-4 (englanniksi)
  15. ↑ Rautee, Erkki: Sosialismi, mitä se on. Teoksessa Puheenvuoroja marxilaisuudesta, s. 115–116. Helsinki: Kansankulttuuri, 1966.
  16. ↑ Marx, Karl: Gothan ohjelman arvostelua. (Kritik des Gothaer Programms, 1875.) Teoksessa Marx, Karl & Engels, Friedrich & Lenin, V. I.: Historiallisesta materialismista. Kokoelma, s. 168. (Ob istoritseskom materializme.) Moskova: Edistys, 1972.
  17. ↑ a b c Szelényi: ”The Idea of Socialism”.
  18. ↑ Blackburn, Simon: ”socialism”, A Dictionary of Philosophy. (3rd edition) Oxford University Press, 2016. ISBN 9780191799556 (englanniksi)
  19. ↑ Hallebeek, Jan: Thomas Aquinas’ Theory of Property. Irish Jurist, summer 1987, 22. vsk, nro 1, s. artikkeli sivuilla 99–111, viittaus sivuille 103–104. Irish Jurist. JSTOR. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  20. ↑ Ebeling, Richard M.: What the Greatest Catholic Philosopher Had to Say about Private Property 18.10.2016. Foundation for Economic Education. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  21. ↑ a b c d e f g h i Szelényi: ”The Reality of Socialism”.
  22. ↑ Saint-simonismi Tietosanakirja. Arkistoitu 31.10.2020. Viitattu 24.12.2021.
  23. ↑ a b c d e f g Dirlik, Arif & Woodcock, George: anarchism Encyclopædia Britannica. 28.10.2023. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  24. ↑ Vahteri, Antti: Työväen kansainvälinen sosialistinen järjestö, s. 7-14. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1927.
  25. ↑ a b c d e social democracy Encyclopædia Britannica. 7.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  26. ↑ Fabian Society Encyclopædia Britannica. 22.4.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  27. ↑ Guild Socialism Encyclopædia Britannica. 7.6.2023. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  28. ↑ a b c d Vuolanne 2011, s. 20–26.
  29. ↑ Lenin, V. I.: Imperialism and the Split in Socialism Marxists Internet Archive. Viitattu 2.6.2024. (englanniksi)
  30. ↑ Enander, Henrik & Sandelin, Carl Fredrik & Henriksson, Markku Ilmari & Larson, Susan Ruth & Sandvik, Gudmund & Sunblad, Ilmari & Weibull, Jörgen & Johansson, Fanny: Finland (Historialuvun alaluvut ”The struggle for independence” ja ”Early independence”) Encyclopædia Britannica. 28.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  31. ↑ a b Russian Revolution Encyclopædia Britannica. 28.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  32. ↑ Resis, Albert: Vladimir Lenin Encyclopædia Britannica. 28.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  33. ↑ a b c d e f McCauley, Martin & Dewdney, John C. & Pipes, Richard E. & Conquest, Robert: Soviet Union Encyclopædia Britannica. 29.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  34. ↑ a b Motadel, David: Waves of Revolution History Today. 4.4.2011. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  35. ↑ Dictatorship of the proletariat Encyclopaedia Britannica. Viitattu 22.12.2021.
  36. ↑ Kim ym. 1978, s. 382, 385, 389
  37. ↑ a b c Soucy, Robert: fascism Encyclopædia Britannica. 27.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  38. ↑ Larson, Susan Ruth & Enander, Henrik: Sweden (Luku ”The 20th century” alalukuineen.) Encyclopædia Britannica. 10.6.2020. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  39. ↑ a b Keynesian economics Encyclopædia Britannica. 21.12.2021. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  40. ↑ Horwitz, Steven: Hoover’s Economic Policies The Concise Encyclopedia of Economics. Liberty Fund. Viitattu 6.12.2020. (englanniksi)
  41. ↑ market socialism Encyclopædia Britannica. 14.3.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  42. ↑ a b c d e Drew, Allison: African socialism Encyclopædia Britannica. 7.6.2023. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  43. ↑ a b c d Baʿath Party Encyclopædia Britannica. 22.3.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  44. ↑ United Arab Republic Encyclopædia Britannica. 14.9.2023. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  45. ↑ Scott, John: ”real socialism”, A Dictionary of Sociology. (4th edition) Oxford: Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-191-76305-2 (englanniksi)
  46. ↑ a b command economy Encyclopædia Britannica. 19.3.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  47. ↑ a b Szelényi: ”The Legacies of Socialism”.
  48. ↑ a b c d Dagger, Richard & Ball, Terence: Communism Encyclopædia Britannica. 16.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  49. ↑ Dommen, Arthur J. & Zasloff, Joseph J.: Laos Encyclopædia Britannica. 1.6.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  50. ↑ Mäkeläinen 2019.
  51. ↑ Murray, Lorraine: Korean Workers’ Party (KWP) Encyclopædia Britannica. 17.5.2024. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  52. ↑ Herskovitz, Jon & Kim, Christine: North Korea drops communism, boosts “Dear Leader” Reuters. 28.9.2009. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  53. ↑ Lee, Grace: The Political Philosophy of Juche. Stanford Journal of East Asian Affairs, 2003, 3. vsk, nro 1, s. 105–112. Time.com. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)
  54. ↑ David-West, Alzo: North Korea and the Opinion of Fascism: A Case of Mistaken Identity. North Korean Review, Spring 2012, 8. vsk, nro 1, s. 105–116. McFarland & Company. JSTOR. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  55. ↑ Lee, Aie-Rie & Lee, Hyun-chool & Lee, Ji-Yong & Kim, Il-Gi: The Paradox of North Korea’s Ideological Radicalism: Shaky Social Basis of Strengthening Ideological Campaigns. North Korean Review, Spring 2009, 5. vsk, nro 1, s. 46–61, viitttaus sivuille 47, 48. McFarland & Company. JSTOR. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  56. ↑ Kuronen, Antti: Venezuelan uskomaton talousromahdus – ”Taloutemme on Zimbabwen tasolla, vaikka öljyä on kuin Saudi-Arabialla” Yle. 21.9.2017. Viitattu 1.6.2024.
  57. ↑ Heinonen, Jari: 100 vuotta Forssasta elisanet.fi. Arkistoitu 26.6.2019. Viitattu 1.6.2024.
  58. ↑ Szelényi: ”The Legacies of Socialism”.
  59. ↑ Granieri, Ronald J.: The right needs to stop falsely claiming that the Nazis were socialists The Washington Post. 5.2.2020. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  60. ↑ Ray, Michael: Were the Nazis Socialists? Encyclopædia Britannica. Viitattu 1.6.2024. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sosialismi.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sosialismi&oldid=22709260”