Länsi-Rooman valtakunta

Länsi-Rooman valtakunta;
395–476
	; Länsi-Rooman valtakunta vuonna 418
Edeltäjä	Rooman keisarikunta
Seuraaja	Italian kuningaskunta
	Infobox OK

Länsi-Rooman valtakunta oli myöhäisantiikin aikainen valtakunta Euroopan ja Pohjois-Afrikan länsiosissa vuosien 395–476 välillä.

Historia

Länsi-Rooman valtakunta muodostui Rooman valtakunnan läntisestä puoliskosta keisari Theodosius I:n kuoltua vuonna 395. Sen jälkeen poliittinen valta oli lopullisesti jaettu lännen ja idän keisarien kesken. Yhtenä juridisena kokonaisuutena Rooma säilyi kuitenkin aina 500-luvulle saakka.^[1]

Länsi-Rooman oli erottanut Itä-Roomasta jo aiemmin muun muassa se, että lännessä puhuttiin vanhastaan latinaa kun idässä puhuttiin kreikkaa. Lisäksi lännessä valtaa olivat jo aikaisemmin sanelleet sotilaskomentajat kun idässä virkamiehillä oli sotilaita enemmän valtaa.^[2]

Länsi-Rooman hallinto alkoi rapautua jo 400-luvulla. Alarikin johtamat gootit hyökkäsivät vuonna 401 Pohjois-Italiaan, mutta Stilichon johtamat roomalaisjoukot ajoivat heidät pois seuraavana vuonna. Sen jälkeen Stilicho liittoutui goottien kanssa tavoitteenaan varmistaa lännelle Illyrian alue, jota myös Itä-Rooma havitteli. Kun gootit eivät saaneetkaan roomalaisilta tukea, he kääntyivät uudelleen länttä vastaan. Sota kulminoitui, kun Alarikin joukot valtasivat Rooman kaupungin 24. elokuuta 410 ja hävittivät sen.^[3]

Nuolilla kuvattuna Rooman vihollisten hyökkäysreitit vuosien 100–500 välillä.

Talvella 406–407 Reinin takaa tulleet vandaalit, sveebit ja alaanit tunkeutuivat Galliaan ja Hispaniaan. Tämä johti Rooman valtakunnan verotulojen loppumiseen näiltä alueilta, mistä seurasi valtakunnan poliittinen pirstoutuminen. Keisarillinen hallinto heikkeni ratkaisevasti ja menetti otteensa läntisissä provinsseissa.^[4]

Länsi-Rooma oli vuoteen 420 mennessä menettänyt Pohjois-Gallian, Hispanian ja Britannian ylivallan muille kansoille. Keisari Honoriuksen hovilla oli valta käsissään vielä Italiassa, Pohjois-Afrikassa ja Etelä-Galliassa. Vandaalit etenivät kuitenkin Pohjois-Afrikassa ja valtasivat Karthagon vuonna 439. Näin he saivat haltuunsa Pohjois-Afrikan viljakaupan, josta Rooma oli riippuvainen. Attilan johtamat hunnit olivat sillä välin vallanneet Illyrian alueet ja kääntyivät seuraavaksi Länsi-Roomaa vastaan. He etenivät aina Rooman porteille saakka mutta eivät hyökänneet kaupunkiin. Attilan kuoltua 453 hunnien ja heidän liittolaistensa joukot hajaantuivat. Vandaalit kävivät vuonna 455 hävittämässä Rooman.^[5]

Länsi-Rooman keisarit olivat 400-luvulla sotilaskomentajien ohjauksessa. Länsi-Rooman viimeiseksi keisariksi jäi Romulus Augustulus. Hänet syrjäytti vuonna 476 Odovakar, joka sen jälkeen julistautui itse kuninkaaksi ja ilmoittautui Itä-Rooman vasalliksi.^[6]

Keisarit

Keisari	Hallituskausi^[7]
Honorius	393–423
Valentinianus III	425–455
Avitus	455–456
Majorianus	457–461
Severus	461–465
Anthemius	467–472
Olybrius	472
Julius Nepos	473–475
Romulus	475–476

Tuhon syyt

Pääartikkeli: Rooman valtakunnan tuho

Länsi-Rooman tuhon, tai sen poliittisen pirstoutumisen, perimmäiset syyt ovat synnyttäneet jälkeenpäin paljon keskustelua ja monia erilaisia teorioita. Syitä on etsitty niin valtakunnan sisäisistä kuin ulkoisistakin tekijöistä. Tunnetuimpia sisäisiä selityksiä ovat valtakunnan omien rakenteiden heikentyminen ja talouden taantuminen. Tunnetuimpia ulkoisia selityksiä ovat vihollisten aiheuttama paine ja kansainvaellukset. Nykyisin tutkijat selittävät asian useiden tekijöiden yhteisvaikutuksella.^[8]

Lähteet

Kahlos, Maijastina: Rooman viimeiset päivät. Otava, 2016. ISBN 978-951-1-29726-0

Viitteet

↑ Kahlos 2016, s. 35.
↑ Kahlos 2016, s. 36.
↑ Kahlos 2016, s. 36–37.
↑ Kahlos 2016, s. 37–38.
↑ Kahlos 2016, s. 44–46.
↑ Kahlos 2016, s. 46.
↑ Kahlos 2016, s. 11.
↑ Kahlos 2016, s. 247–249.

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Länsi-Rooman valtakunta Wikimedia Commonsissa

[1] Kahlos 2016, s. 35.

[2] Kahlos 2016, s. 36.

[3] Kahlos 2016, s. 36–37.

[4] Kahlos 2016, s. 37–38.

[5] Kahlos 2016, s. 44–46.

[6] Kahlos 2016, s. 46.

[7] Kahlos 2016, s. 11.

[8] Kahlos 2016, s. 247–249.

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]

[7]

[8]