Mannermainen filosofia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Mannermainen filosofia on yleinen nimitys useille nykyfilosofian perinteille, jotka ovat alun perin saaneet alkunsa mannermaisesta Euroopasta, vastakohtana englanninkieliseen analyyttiseen filosofiaan. Mannermaiseen filosofiaan kuuluvat fenomenologia, hermeneutiikka, eksistentialismi, strukturalismi, jälkistrukturalismi ja postmodernismi, dekonstruktio, ranskalainen feminismi, kriittinen teoria kuten Frankfurtin koulukunta sen esittää, psykoanalyysi, Friedrich Nietzschen työt ja joskus myös suuri osa marxismista ja marxilaisesta filosofiasta (vaikka marxilaisuus usein luetaankin omaksi, kolmanneksi osa-alueekseen nykyfilosofiassa).
Mannermainen filosofia on ollut nykyfilosofian valtavirtaus erityisesti Ranskassa ja Saksassa. Jaottelua analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan on myös arvosteltu, koska merkittävä osa analyyttisestä filosofiasta on alun perin lähtöisin manner-Euroopasta.
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jaottelu mannermaiseen ja analyyttiseen filosofiaan syntyi 1900-luvun alkupuolella. Kahden perinteen erkaantumisen voidaan nähdä alkaneen Immanuel Kantin seuraajista — Kant voidaan nähdä viimeisenä suurena filosofina, jota kummankin suuntauksen edustajat ovat lukeneet laajalti. Kantin seuraajista etenkin Hegel, Schopenhauer ja Nietzsche kehittivät filosofiaansa positivismista ja sen seuraajista paljolti eroavaan suuntaan. Analyyttinen filosofia on ollut vähemmän kiinnostunut Kantia seuranneista 1800-luvun saksalaista filosofeista.
1900-luvun ensimmäisen puoliskon filosofia keskittyi pitkälti Saksaan, joka kehittyi eurooppalaisen filosofian keskukseksi. Vasta Adolf Hitlerin ja kansallissosialismin valtaannousu karkotti pitkälti vasemmistolaisen ja juutalaisen filosofien keskittymän. Jotkut, kuten Frankfurtin koulukunta, hakivat turvaa ulkomailta, etenkin Yhdysvalloista. Pienempi osa filosofeista, kuten Martin Heidegger, jäivät Saksaan, lähinnä natsiyhteyksiensä takia. Sodan jälkeen heidät ja heidän ajatuksensa usein tuomittiin kansallissosialistien tavoin, ja esimerkiksi Heideggeria kiellettiin joksikin aikaa opettamasta.
Toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa nousi valtava kiinnostus aikaisempaan saksalaiseen filosofiaan. Ranskan kommunistisen puolueen valtaannousu nosti vasemmistolaisuuden vallitsevaksi kehityssuunnaksi maan politiikassa ja julkisessa keskustelussa, mikä puolestaan johti Hegelin ja Marxin ajatusten tutkimukseen jopa konservatiivisissa Ranskan yliopistoissa, joissa heitä ei aikaisemmin ollut otettu huomioon. Toisaalta fenomenologi Edmund Husserlin ja hänen aiemman oppilaansa Martin Heidegger työt tulivat myös muotiin. Fenomenologian kansantajuistamisessa vaikutti erityisesti Jean-Paul Sartre, joka kutsui ajatteluaan eksistentialismiksi.
Suuntauksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fenomenologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Fenomenologia
Fenomenologia on tutkimussuuntaus, joka pyrkii tutkimaan tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksessa. Sen kehittäjä on Edmund Husserl. Tunnetuimpia fenomenologeja hänen lisäkseen ovat Maurice Merleau-Ponty sekä Husserlin oppilas Martin Heidegger.
Hermeneutiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Hermeneutiikka
Hermeneutiikka on tutkimussuuntaus, joka painottaa inhimillistä ymmärrystä (ennen kaikkea kirjoitettujen) tekstien mutta myös musiikin tai kuvataiteen tulkinnassa. Nykyaikaisen hermeneutiikan perustajana pidetään Wilhelm Diltheytä. Hänen lisäkseen hermeneutiikkaa ovat kehittäneet muun muassa Martin Heidegger ja Hans-Georg Gadamer, Paul Ricoeur ja Gianni Vattimo.
Eksistentialismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Eksistentialismi
Eksistentialismi on suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Sitä on kehittänyt ennen kaikkea Jean-Paul Sartre. Muita eksistentialisteja ovat muun muassa Karl Jaspers, Simone de Beauvoir, Gabriel Marcel ja Albert Camus. Liike lukee myös Søren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen merkittäviksi edeltäjikseen.
Psykoanalyysi ja strukturalismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Psykoanalyysi, strukturalismi
Psykoanalyysi ja strukturalismi saivat mannermaiseen filosofiaan liittyvässä lingvistiikassa ja antropologiassa merkittävän roolin, jota niillä ei ollut analyyttisessä filosofiassa. Sigmund Freud, Carl Jung, Alfred Adler ja erityisesti Jacques Lacan liitetään tähän alueeseen.
Jälkistrukturalismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Jälkistrukturalismi
Strukturalismi on rakenteellisuutta korostava lähestymistapa useilla tutkimusaloilla. Strukturalismi juontaa paljolti kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren lingvistiikasta. Jälkistrukturalismi on mannermaisen filosofian suuntaus, joka sai alkunsa Ranskassa 1960-luvulla. Siihen luetut filosofit, kuten Jacques Derrida, Michel Foucault ja Julia Kristeva, suhtautuivat strukturalismiin hyvin kriittisesti. Siinä missä strukturalismi oli esittänyt, että merkitykset voivat olla kulttuurista riippumattomia, jälkistrukturalistit näkevät yleensä kulttuurin oleellisena merkitykselle.
Postmodernismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Postmoderni filosofia
Postmoderni filosofia on eklektinen ja vaikeasti tavoitettava suuntaus, jota luonnehtii länsimaisen filosofian kritiikki. Se alkoi mannermaisen filosofian kritiikkinä ja se on saanut vaikutteita fenomenologiasta, strukturalismista ja eksistentialismista, mukaan lukien Kierkegaard ja Heidegger. Siihen on vaikuttanut myös Ludwig Wittgensteinin myöhempi analyyttisen filosofian kritiikki.
Dekonstruktio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Dekonstruktio
Dekonstruktio on keskeinen käsite mannermaisessa filosofiassa ja kirjallisuuskritiikissä. Sen kehitti jälkistrukturalistinen filosofi Jacques Derrida.
Ranskalainen feminismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ranskalainen feminismi
Käsite ranskalainen feminismi viittaa joukkoon ranskalaisia feministejä, jotka vaikuttivat erityisesti 1970–1990-luvuilla. Siihen luetaan muun muassa Hélène Cixous, Luce Irigaray ja Julia Kristeva.
Kriittinen teoria ja Frankfurtin koulukunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Frankfurtin koulukunta
Frankfurtin kriittinen koulukunta on filosofinen ja yhteiskuntateoreettinen koulukunta, joka on kehittänyt ennen kaikkea uusmarxilaista ajattelua. Sen alullepanijana on ollut Max Horkheimer. Hänen lisäkseen koulukuntaan kuuluvat muun muassa Theodor Adorno, Herbert Marcuse ja Jürgen Habermas.
Marxilainen filosofia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Marxilainen filosofia
Marxismin filosofia on mannermaisen filosofian eri suuntauksista selkeimmin omaksi koulukunnakseen eroteltava ideologia. Se kumpuaa suurimmaksi osaksi Karl Marxin sekä Friedrich Engelsin kirjoituksista. Marxilaista filosofiaa jatkoivat omalta osaltaan Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden akateeminen maailma. Frankfurtin kriittinen koulukunta voidaan nähdä sen osana.
Mannermaisen ja analyyttisen filosofian eroista
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Mannermaisen ja analyyttisen filosofian eroista
Mannermaiseen filosofiaan kuuluu niin erilaisia suuntauksia, ettei itse luokittelu vielä kuvaa filosofian sisältöä paljoakaan. Mannermaisiin perinteisiin liittyy kuitenkin tiettyjä yleisiä eroja suhteessa analyyttiseen filosofiaan. Erot ovat lähinnä painotuksissa ja tyylissä.
Eräs keskeisimpiä yhteisiä teemoja mannermaisessa filosofiassa on tietynlainen skeptisismi koskien sitä, voiko ajattelua abstrahoida sen välttämättömistä luonnollisista ja materiaalisista esiehdoista. Tästä skeptisismistä seuraa, että filosofin tulee taistella sen kanssa, ettei hän voi käsitellä ajatuksia riippumattomina näistä esiehdoista.
Esimerkiksi Hegelin mukaan ajattelua ei voi abstrahoida erillisiksi historiasta. Ajatukset eivät ole ikuisia vaan riippuvia siitä ajasta, jolloin ne on esitetty. Marxin mukaan ajatuksia ei voida puolestaan abstrahoida erillisiksi yhteiskunnan taloudellisesta perustasta: ne riippuvat aina yhteiskuntaluokasta. Nietzschelle ajatukset eivät ole riippumattomia filosofin omista vioista ja tahdosta valtaan. Kierkegaardille niitä ei voi erottaa uskosta, Heideggerille ja Sartrelle puolestaan olemassaolon kysymyksestä. Derridalle mahdollisia historioita ja sanojen itsensä välisiä riippuvuuksia ei voi pitää transsendentteina.
Analyyttiset filosofit voivat pitää kaikkia näitä asioita tärkeinä, mutta olettaa silti metodologisesti, että he voivat ongelmitta käyttää abstrakteja ajatuksia ja niiden välisiä suhteita loogisissa argumenteissa. Joskus, kuten Wittgensteinilla, analyyttisen perinteen filosofit päätyvät samanlaiseen skeptisismiin päättelyn tuloksena, mutta se ei ole metodologinen ennakko-oletus samalla tavalla kuin mannermaisessa perinteessä.
Mannermainen filosofia ja analyyttinen filosofia eroavat toisistaan myös suhtautumisessa tieteeseen. Erityisesti fenomenologiassa ja eksistentialismissa korostetaan, etteivät tieteellinen tutkimus tai tieteen tulokset voi olla filosofian lähtökohtana, koska filosofian on lähdettävä liikkeelle jostakin perustavammasta ja analysoida tieteen menetelmiä ja tiedettä tiedon tuottajana kriittisesti.
Mannermaisen ja analyyttisen perinteen välillä on ollut myös paljon vuorovaikutusta. Muun muassa 1800-luvun mannermainen filosofia on vaikuttanut joihinkin "analyyttisiksi" nimitettyihin moraalifilosofeihin. Esimerkiksi Bernard Williams sai vaikutteita Nietzscheltä, ja John Rawls tutki Hegelin moraalifilosofiaa. Vastaavasti useat mannermaiset nimet, kuten Jacques Derrida ja Jürgen Habermas, kytkeytyvät analyyttiseen kielifilosofiaan, kuten John Searlen ja J. L. Austinin töihin.
Mannermaisen filosofian edustajia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mannermaisen filosofian merkkiteoksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Martin Heidegger: Oleminen ja aika (Sein und Zeit)
- Edmund Husserl: Logische Untersuchungen ("Loogisia tutkimuksia")
- Jean-Paul Sartre: Inho (La Nausée)
- Jean-Paul Sartre: L'être et le néant ("Oleminen ja ei-oleminen")
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Himanka, Juha: Se ei sittenkään pyöri: Johdatus mannermaiseen filosofiaan. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2597-1
- Enns, Diane & Calcagno, Antonio (editors): Thinking about love : essays in contemporary continental philosophy. Pennsylvania State University Press, 2015. ISBN 978-0-271-07097-1 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lisää luettavaa aiheesta Mannermaisen filosofian bibliografia on Wikiaineistossa
- Bruce B. Janz: Continental Philosophy (Arkistoitu – Internet Archive) – linkkejä (englanniksi)